Saara Saarelan Väärät juuret kertoo Kuuran uusioperheestä, sen iloista, huolista ja perhettä kohtaavasta tragediasta. Elokuva yltää ihmisenä olemisen ytimeen pohtiessaan perheen, yhteisyyden ja jatkuvuuden kysymyksiä. Mikä tekee todellisen perheen? Milloin elämää voi sanoa täydeksi? Oulun kaamoksessa kuvattu Väärät juuret on aiheiltaan raskas, mutta katselukokemusta pehmentää villapaidanlämmin huumori.
Mikko Kuura (Pertti Sveholm) on pyörittänyt näihin päiviin suvun vanhojen tavaroiden kauppaa. Isänperintönä on tullut myös harvinainen, parantumaton hermoston sairaus, Huntingtonin tauti, joka vääjäämättä rappeuttaa muistia ja liikkumista. Mikon sairastuttua koko uusioperhe joutuu pohtimaan perimäänsä, paitsi geneettistä myös henkistä perintöään.
Sisaruspuolia Pihlaa (Emma Louhivuori) ja Sakaria (Niko Saarela) kylmää pelko omasta sairastumisesta. Heidän on pian päätettävä onko suvun jatkamisessa mieltä. Kiinasta adoptoitu Lumi-tyttö (Silva Robbins) ottaa mielikuvituksen avuksi etsiessään tuntemattomiksi jääneitä juuriaan. Ja miksei seinään kaivettu reikä voisi viedä Kiinaan saakka?
Vähäpuheisen perheen kantavana ja kokoavana voimana toimii perinteiseen tapaan äiti (Milka Ahlroth), joka kerää raakaa mökinakan tahtoa uimalla päivittäin avannossa. Mirjami Kuura saa vastuulleen paitsi omat lapsensa myös miehensä aikuisen pojan, viinaanmenevän äitinsä, hulttiomaisen veljensä sekä yhä pahemmin sairaan miehensä.
Saarelan ja Selja Ahavan realismia ja runollisuutta yhdistävässä käsikirjoituksessa on toki oivallusta, mutta elokuva kärsii turhasta tuttuudesta. Lisäksi toteutuksesta on paikoin tingitty. Siinä missä Lumi-tytön huolella tehdyt fantasiajaksot ilahduttavat, ei esimerkiksi Mikon ja jäniksen kohtaaminen talvisessa metsässä onnistu taianomaisuuden tavoittelussaan. Kohtaus herättää niinkin triviaaliin pohdintaan kuin että olisiko pulskan kesykanin sijaan eläinrooliin voitu saada jäntevä metsäjänis tai rusakko?
Elokuvan puolivälissä on hämmentävä, kokoavaksi tarkoitettu laulujakso, joka on lainattu Paul Thomas Andersonin episodielokuvasta Magnolia (1999). Laina on niin suora ja Magnolia niin sykähdyttävä elokuva, ettei edes Husky Rescue -yhtyeestä tutun Marko Nybergin kaunis sävellys riitä perustelemaan jaksoa.
Ranskassa ja Suomessa opiskellut Saara Saarela on ohjannut televisiosarjoja, lyhytelokuvia, mainoksia sekä yhden pitkän elokuvan. Liisa Kuoppamäen ja Vera Kiiskisen kanssa tehty draamakomedia Hengittämättä ja nauramatta valmistui vuonna 2002.
Väärät juuret nostaa Saarelan eturivin elokuvantekijäksi. Hän on varma henkilöohjaaja, ja nuorista näyttelijöistä etenkin Silva Robbins säilyttää luontevuutensa läpi elokuvan. Pertti Sveholm uskaltaa sukeltaa syvälle osaansa ja luo tulkinnallaan ulottuvuutta tarinaan. Hän välittää roolissaan tunnetta ihmiselämän rajallisuudesta ja hauraudesta. Sveholmin olemuksessa on kuitenkin myös rehevä annos huumoria. Elokuvassa arkisista kommelluksista nouseva armollinen nauru saa rauhoittaa luopumisen kirvelyä.