kirjoittajat: Anton Vanha-Majamaa

Anomalisa

Anomalisa on omalaatuinen, eksentrinen ja emotionaalisesti hirveän älykäs kertomus keski-ikäisestä miehestä, joka on surullinen ja yksin. Päähenkilöä ei ole täysin hedelmätöntä lukea yhtenä Charlie Kaufmanin monista elokuvallisista alter egoista. Sillä erotuksella, että Anomalisa ei pyöri luovaa työtään tuskailevan Tekijän, vaan valjulle uralle ja ydinperheelle elämänsä luovuttaneen Ottajan ympärillä.

Äkkilähtö

Näyttelijänä paremmin tunnetun Tiina Lymin esikoiselokuva on parhaimmillaan raikas, mutta se ei koskaan täysin lunasta lupauksiaan vapauttavasta, kolmen eri sukupolven tarinat yhteen nivovasta road moviesta. Yritys on silti hyvä ja pääosiin on kiinnitetty tämän hetken kiinnostavimpia näyttelijöitä.

Tappajan näköinen mies

Matti Röngän Viktor Kärppä -romaaneihin perustuva Tappajan näköinen mies oli alkujaan televisiosarja, joka esitettiin vuonna 2011 MTV3:lla. Sarjan ja siitä nyt valmistuneen elokuvan päähenkilö on Neuvostoliitossa syntynyt, sittemmin suomalaistunut Viktor Kärppä (Samuli Edelmann), joka päätyy keskelle Venäjän uutta presidenttiä kohdistuvaa salamurhajuonta.

The Walk

Elokuussa 1974 ranskalainen nuorallakävelijä Philippe Petit viritti vaijerin World Trade Centerin rakennusten välille ja taiteili sen varassa yli 40 minuuttia. Robert Zemeckisin ohjaama 3D-teknologiaa hyödyntävä The Walk kertoo, mistä idea tempaukseen syntyi ja miten se käytännössä toteutettiin.

Pan

Peter Panin syntytarinan kertova Pan on värikäs ja epätasainen koko perheen seikkailu, joka näyttää kärsineen hätäisestä jälkituotannosta. Vahvahkon johdannon jälkeen se taantuu painottomaksi cgi-seikkailuksi, jossa millään ei enää ole katsojalle mitään väliä.

Vierailu

Tanskalaisen konseptitaiteilijan Michael Madsenin osin suomalaisrahoitteinen dokumenttiessee kysyy, kuinka hallitukset ympäri maailman käsittelisivät avaruudesta saapuvien muukalaisten kohtaamista. Vierailu tuo kameran eteen YK:n ja NASA:n edustajia, tiedemiehiä, armeijan työntekijöitä sekä insinöörejä ja esittää skenaarion, jossa joukko ulkoavaruuden asukkeja on saapunut keskuuteemme.

It Follows

Cannesin elokuvajuhlilla 2014 ylistetty pienen budjetin kauhusatu saa ansaitusti teatterilevityksen Suomessakin. Yhdysvaltalaista nuoruutta mainiolla The Myth of the American Sleepoverilla (2010) tutkinut ohjaaja David Robert Mitchell palaa samaan lukiomaisemaan mutta piirtää sille uuden viitekehyksen pirullisella tavalla. Lopputulos on herkullisen kiusaava.

Henkesi edestä

Petri Kotwican kiiteltyä debyyttiohjausta Koti-ikävä seurasi Musta jää, joka sai ylistystä kriitikoilta ja kilpaili Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjassa. Niitä yhdisti tummasävyinen estetiikka sekä salaisuuksien kautta ihmisen nurjaa puolta käsitellyt käsikirjoitus. Rat King sai ristiriitaisemman vastaanoton. Päähenkilön luisuminen hulluuteen ja identiteetin sekoittuminen toisen pelaajan kanssa peilasi kauhuvisioita paraikaa varttuvasta, virtuaalimaailmaan hukkuvasta sukupolvesta.

Big Eyes

Visuaalisesti ilakoiviin ja emotionaalisesti onttoihin fantasiaseikkailuihin viime vuodet keskittyneen Tim Burtonin uusi elokuva on vauhdiltaan verkkaisempi ja kuviltaan seesteisempi. Siirtyminen hillitympään draamaan ei onnistu kivutta, sillä mihinpä pantteri pilkuistaan pääsisi.

Ruotsalainen hetki

Neljän näyttelijän ja yhden käsikirjoittajan yhdessä ohjaama Ruotsalainen hetki on pieni ja viisto musta komedia. Tyyli on paljon velkaa Studio Julmahuvin ja Ihmebantun kaltaisille televisiokomedian merkkiteoksille: vitsit ovat usein niin makaabereita ja niin epämääräisesti esitettyjä, ettei katsoja tiedä nauraako vai ei. Huumorista huolimatta kokonaisuus on eheä, ei irtovitsien perässä jolkottava.

Alan Partridge: Kukkona tunkiolla

Armando Iannuccin ja Chris Morrisin merkitystä englantilaiselle komediaviihteelle ei voi tarpeeksi alleviivata. The Day Today, Kukkona tunkiolla show ja sitä seurannut, samalla nimellä suomennettu I’m Alan Partridge, Jam, IT-porukka, Brass Eye ja Politiikan nappula edustavat kaikki brittiläisen absurdin huumorin kirkkainta kärkeä ja sellaista televisiota, josta meilläkin Iltalypsyt, Studio Julmahuvit ja Ihmebantut ryöstivät parhaat ideansa. Sarjat leikittelivät katsojan odotuksilla milloin nokkelan ajankohtaisohjelmien parodian, milloin suoranaisen antihuumorin keinoin. Ne hämmensivät yhtä usein kuin naurattivat.

Don Jon

Tyylikokeiluna alkava, romanttisen draaman uomat viimeisessä näytöksessään löytävä Don Jon on parhaimmillaankin epätasainen kokoelma populaarikulttuuria itseriittoisesti tölviviä gageja ja visuaalista hyperkerrontaa. Ohjausdebyyttinä se on tekijältään, näyttelijänä indie-tuotantojen ja Hollywoodin välimaastossa palloilevalta Joseph Gordon-Levittiltä kelvollinen suoritus.