Cannes tarjoaa yhtä aikaa sekä hämmentävän huonoja elokuvia palkituilta ohjaajilta että kiinnostavia uutuuksia tuntemattomilta tekijöiltä. Tässä Episodin valinnat.
1. The Square
Ruben Östlund teki vaikutuksen elokuvalla The Square, joka on paitsi kiehtova myös hillittömän hauska elokuva. Näyttelijä Claes Bang lyö itsensä läpi nykytaiteen museon johtajana, joka huomaa ettei ole olemassa huonoa julkisuutta. Mukana on myös Elisabeth Moss pikkuroolissa, ja lopputuloksena on ehkä vuoden hauskin kohtaus. The Square pureutuu nykytaiteen ja ruotsalaisen luokkayhteiskunnan tilaan – apinoita unohtamatta. Siinä yritetään ehkä haukata liian iso pala, mutta lopputulos on aikamoinen kannanotto. Ei ihme, että kriitikot vertasivat sitä viimevuotiseen elokuvaan Isäni Toni Erdmann. Outo ja valloittava oodi olemisen sietämättömälle keveydelle.
2. Blade of the Immortal
Takashi Miiken sadas (!) pitkä ohjaustyö ei mahtunut kilpasarjaan – luultavasti siksi, että se on niin loistava. Blade of the Immortal perustuu Hiroaki Samuran mangaan. Ensimmäisestä kohtauksesta alkaen siinä kuolee ihmisiä enemmän kuin Schwarzeneggerin kasarituotannossa, ja yksi asia tulee selväksi: japanilaisohjaajan tahti ei ole hidastumassa. Se sopiikin hyvin elokuvan aiheeseen: häväisty samurai muuttuu kuolemattomaksi ja auttaa nuorta tyttöä kostoretkellään. Teennäisiä arthouse-tuotantoja pursuavalla festivaalilla Miike näytti jälleen kerran, että viihteellisissä elokuvissa ei ole mitään hävettävää. Sääli vain, että kukaan ei kertonut sitä ranskalaisille elokuvantekijöille.
3. The Florida Project
Sean Baker näyttää, että Red Bullin voimalla tehty ja iPhonella kuvattu mestariteos Tangerine ei ollut pelkkä onnenkantamoinen. The Florida Project sisältää parhaita lapsinäyttelijöiden ja amatöörien roolisuorituksia mitä ikinä on valkokankaalla nähty. Elokuva on sekä tärkeä että hauska, ja se osoittaa, että yhteiskunnan kipukohdista kertovat tarinat eivät lopu Ken Loachin elokuviin. Baker kertoo jälleen vähäosaisten ihmisten elämästä, ja tällä kertaa yritetään pärjätä rähjäisessä hotellissa aivan Disneylandin kupeessa. Baker kieltäytyy säälimästä roolihahmojaan, eivätkä he sitä oikeastaan kaipaakaan. The Little Rascals -televisiosarjasta ammentavassa elokuvassa on valloittavuutta, joka ei missään vaiheessa muutu siirappiseksi, mikä on sitäkin vaikuttavampaa, kun ottaa huomioon, että ollaan lähellä Mikki Hiiren valtakuntaa. Ai niin, Willem Dafoe nähdään myös.
4. Good Time
Festivaalin suurin shokki ei ollut ennen Redoutablen esitystä tullut pommiuhka tai geneettisesti muunnellun korealaisen jättisian perässä juokseva Jake Gyllenhaal (palaamme tähän myöhemmin). Sen sijaan oli hienoa havaita, että Robert Pattinson osaa näytellä. Good Time on pankkiryöstöstä kertova Safdie-veljesten elokuva, jossa Pattinson tekee parhaan roolityönsä tähän mennessä. Elokuva kertoo lain toiselle puolelle joutuneista veljeksistä, joiden jokainen teko tuntuu vievän heidät yhä isompiin ongelmiin. Tarina on tutuntuntuinen mutta silti nautittava, ja mukana on hienosti sykkivä syntikkamusiikki. Vauhdikas elokuva pistää katsojan miettimään kahdesti ennen kuin kidnappaa sairaalapotilaan.
5. L’Amant Double
François Ozon palaa varhaisten ohjaustöidensä hulluuteen ja väripalettiin elokuvalla L’Amant Double, joka oli festivaalin guilty pleasure -tapaus. Kaikessa hienostuneisuudessaan se sopii sekä arthouse-teattereihin että Night Visionsin ohjelmistoon. Ozonin Isabelle: nuori ja kaunis -elokuvasta tuttu Marine Vacth löytää sisäisen Mia Farrow’nsa sekopäisessä tarinassa, joka sisältää traumoja, äitiyttä ja loisivia kaksosia. Joyce Carol Oatesin romaaniin perustuvan L’Amant Doublen juuret ovat kiinni genre-elokuvan estetiikassa, mutta silti se on jotain aivan erilaista. Mitä muuta voisikaan odottaa vaginan lähikuvalla alkavasta elokuvasta. L’Amant Double on puhdasta nautintoa, mutta se ei sovi kaikille, toisin kuin Vachtin virheetön olemus.
6. Loveless
Ohjaaja Andrey Zvjagintsev saa katsojassa aikaan kylmäävän vaikutuksen kuvaamalla lapsen yllättävää katoamista, vaikka hän ei näytä yhtään väkivaltaista kohtausta. Ohjaajan anteeksiantamattomalle tyylille uskollinen Loveless ei ole helppoa katsottavaa. Alusta alkaen on kuunneltava valituksia ja loukkauksia, joita avioeron partaalla oleva pariskunta heittelee. Ja koska kyseessä on venäläinen elokuva, niin edes yllättävä tragedia ei voi korjata sitä, mikä on peruuttamattomasti rikki tai ei koskaan ehkä kunnossa ollutkaan. Madonna saattoi laulaa, että rakkaus ei enää elä täällä, mutta Zvjagintsevin elokuvassa rakkautta ei koskaan ollutkaan.
7. Twin Peaks ja Top of the Lake
Cannesin festivaalin johto päätti ensimmäistä kertaa ottaa kaksi televisiosarjaa arvokkaalle esityspaikalle. Sen ymmärtää: Twin Peaksin ja Top of the Laken odotetut uudet kaudet ovat itse asiassa kiinnostavampia kuin monet ohjelmistoon kuuluvat pitkät elokuvat. Vaikka ne eivät vedä vertoja aiemmille kausille (kuinka ne voisivatkaan), niissä on upeat näyttelijäkaartit, omaperäinen ote ja riittävästi viihdyttäviä hetkiä, jotta muutama harha-askel unohtuu. Top of the Lake osoittautui voitokkaaksi – enimmäkseen sen takia, että se on suhteellisen uusi sarja, joka ei nojaa nostalgiaan – mutta molemmat saivat vähälle unelle jääneet katsojat unohtamaan, että he ovat itse asiassa elokuvafestivaaleilla. Siitä kiitos David Lynchille ja Jane Campionille.
8. Le redoutable
Michael Hazanaviciusin edellinen elokuva The Search oli pettymys, eikä uusikaan ohjaustyö juuri kerännyt kehuja. Le redoutable osoittaa, että vaikka kriitikot mielellään nauravat, se ei estä murskakritiikkien kirjoittamista, mikä on hieman epäreilua. Elokuva kertoo Jean Luc-Godardin (Louis Garrel) toisesta avioliitosta (vaimon roolissa Stacy Martin) ja hänen kiinnostuksestaan kommunismiin, mikä sai hänet lopulta hylkäämään ranskalaisen uuden aallon säännöt, joita hän oli itse luomassa. Elokuva on niin kevyt, että se melkein lähtee lentoon ilmavirran mukana, mutta samalla se on älykäs ja hurmaava kokonaisuus. Le redoutable sisältää hauskoja repliikkejä, retrohenkisen tunnelman ja vähäpukeisen Stacy Martinin hienon roolisuorituksen. Le redoubtable on ilahduttava tapaus, joka osoittaa jälleen kerran Hazanaviciusin vahvuuden komediaohjaajana.
9. Okja
Tehdään yksi asia selväksi: Netflix-tuotanto Okja ei ole mikään mestariteos. Bong Joon-hon viimeisin ohjaustyö ei tuo esiin mitään erityisen kiinnostavaa, ja näyttelijät vaikuttavat yli-innokkailta. Siinä on kuitenkin jättimäinen geenimuunneltu korealainen supersika, ja kuten listan numero 4 osoittaa, siitä ei voi puhua liikaa. Tilda Swinton esittää inhaa johtajaa, jonka suuryhtiö haluaa muuttaa ihmiskunnan käsitykset ravinnosta. Pieni tyttö ei ymmärrettävistä syistä halua nähdä isokokoisen lemmikkinsä muuttuvan välipalaksi. Lopputulos on eeppinen seikkailuelokuva koko perheelle. Näyttävät tehosteet olisi parempi nähdä isolta kankaalta. Mainitsimmeko jo geenimuunnellut korealaiset jättisiat? Hyvä.
10. Wind River
Wind River sisältää monia valituksen aiheita, oli kyseessä sitten väärään roolin pistetty Elisabeth Olsen tai pokerinaamainen Jeremy Renner latelemassa monologia siihen tyyliin, että hän on jo nähnyt itsensä ensi helmikuussa pokkaamassa kultapystiä. Elokuva kuitenkin toimiii siinä, miten se esittelee seutuja, jotka maailma on ajat sitten unohtanut. Kaavamainen nuoren tytön murhatapaus muuttuu väkivaltaiseksi Pohjois-Amerikan vähemmistökansan kuvaukseksi. Käsikirjoittaja-ohjaaja Taylor Sheridan osaa kuvata amerikkalaisten pikkurikollisten elämää: hänen kirjoittamansa Hell or High Water oli viime vuoden kohokohtia. Wind River ei ole läheskään yhtä hyvä elokuva, mutta se osoittaa, että Sheridan on elokuvantekijä, jonka töitä kannattaa katsoa. Hänellä on myös ääni, jota kannattaa kuunnella.
Pahin pettymys: Wonderstruck
Vaikka sekä Michael Haneke että Roman Polanski kompuroivat odotetuissa uusissa elokuvissaan, tämä kyseenalainen kunnia menee Todd Haynesille, jonka elokuva ei välttämättä ole festivaalin huonoin (ainakin jos vertaa johinkin ranskalaistuotantoihin tai Kornel Mundruczon Jupiter Mooniin, jossa nähtiin levitoivia pakolaisia). Haynesin uusi elokuva, joka perustuu käsikirjoittaja Brian Selznickin omaan romaaniin, hyppii 1920-luvun ja 1970-luvun välillä, mutta alkuasetelman ei johda minnekään. Haynesin elinikäinen muusa Julianne Moore ei pelasta elokuvaa. Wonderstruck on sentimentaalinen harha-askel, jossa yritetään etsiä kaikuja Spielbergistä, mutta lopputulos saa aikaan tyhjyyden tunteen, jossa on korkeintaan mukana jonkinlaista hämmennystä. Todd, jätä makeilu Disneylle. Ainakin he tietävät, miten sitä käytetään.
Teksti: Marta Bałaga – Cannes