Pienestä ajatuksenpoikasesta puolipitkäksi teatterielokuvaksi lavennettu oppilastyö on jäänyt raakileeksi, ja sen tuominen kilpailemaan muun teatteriohjelmiston rinnalle on karhunpalvelus opintiensä vielä alkuvaiheessa olevalle tekijälle.

Amatöörimäinen toimintapommi on kivulias kokemus kaksituntisena. Se olisi sitä jopa tunnin mittaisena. Tai lyhärinä.

Vankilasta vapautuneesta naisesta kertova karhea draama osoittaa, ettei ihmisyyden synkälle puolelle rohkeasti katsovan Samppa Batalin Äpärä-esikoinen ollut onnen kantamoinen.

Lasten tutustumista Suomen luontoon kuvaava dokumentti ei saarnaa, mutta onnistuu sympaattisen menon ohessa kannustamaan ulos lähtemiseen sisällä kyhjöttämisen sijaan.

Miestäkö ei voi itkettää? Joonas Berghäll jatkaa empaattisten ihmisiä ja ihmissuhteita tutkailevien dokumenttielokuviensa sarjaa.

Jylhä sinfoniamusiikki tukee hienosti kaunista retrospektiivia ohjaaja-tuottaja Marko Röhrin pitkän uransa aikana tekemistä luontodokumenteista.

Edes loistavat pääosat eivät kykene pelastamaan jo syntyessään vanhanaikaista elokuvaa.

Tutun hahmon seikkailut uudella tekijäporukalla kevyesti uudelleen käynnistävä seikkailu toimii mukiinmenevästi.

Kun ihmisen elämässä totuus ja taru menevät niin sekaisin, ettei hänestä tehtyä elokuvaa kunnolla voi kutsua dokumentiksi, ollaan jonkin todella mielenkiintoisen äärellä.

Stereotypioita päälaelleen kääntävä draamakomedia onnistuu välttämään puskafarssin sudenkuopat.