Vuonna 2010 epätoivoisen amokjuoksun Pohjois-Suomen halki aiheuttanut digiboksi kenkkuilee siihen tehdyistä omista virityksistä. Myös Jannen ja Inarin yhteiselossa on jälleen kitkaa. Ensimmäisessä osassa nähty äijäporukan yksi kulmakivi, Kapu, on kuollut. Janne ajautuu varhaiseen keski-iän kriisiin. Inari-vaimokin tuskastuu (jälleen) masennuksen lamauttamaan mieheen.
Ulospääsyn ahdingosta tuo monta elämää pilannut Paolo Coelho, jonka innoittamana Janne päättää lähteä Lapin tuntureille itseään etsimään. Inari vie lapset isovanhempien hoitoon ja lähtee kaveriporukalla suopotkupallokisoihin. Vituralleenhan kumpikin reissu menee.
Jannen puhdistautumisreissun pilaavat mukaan tuppaavat kaverit ja Inaria alkaa kutkuttaa mahdollisuus ujuttautua takaisin työelämään potkupallojoukkueeseen osallistumalla. Tilannetta ei auta, että kisoihin osallistuu myös Inarista pakkomielteen muodostanut Pikku-Mikko.
Pinnaltaan Napapiirin sankarit 3 on tuttua ja turvallista kotimaista suuren yleisön komediaa. Paljaita pakaroita, tissejä ja kikkeleitä riittää kiherrettäviksi. Roolinsa sisäistäneet näyttelijät toistavat hahmojen huvittavia maneereja Putous-tyyliin. Silti helppojen naurujen rinnalla kulkee jotain syvempää.
Paolo Coelholle irvaillessa sekä Punavuoren ja Lapin asukkaiden stereotypioita vastakkain asetellessa taatusti tungetaan herneitä etelän vetelien nenään. Rinnastaessaan käsityksiä ja todellisuutta Napis 3 on sekä puskahuumorihauska että oikeasti oivaltava.
Parasta elokuvassa ja koko sarjassa on se, että sen huumori ei milloinkaan ole pahansuopaa. Komediaksi se on siitä kiinnostava, että varsinaisia vitsejä ja helppoa tilannekomiikkaa on loppujen lopuksi aika vähän. Tarina koostuu sarjasta tilanteita, jotka oikeassa elämässä olisivat oikeasti traumaattisia ja suuria nolostumisen aiheita. Jotenkin ne kiertävät myötähäpeän karikot, ja katsoja nauraa tapahtumille niiden osallistujien kanssa silti myötäeläen.
Aikaisemmissa osissa Janne ja Inari ovat samalla tavalla joutuneet eroon toisistaan, mutta heidän tarinansa ovat lopulta edes jollain tasolla kohdanneet. Sitä jää kolmostarinassakin kaipaamaan, mutta kun he lopulta samoihin aikoihin palaavat kotiin, on siellä koittava oivallus niin mainio, että juoniaihioiden erillisyyden antaa anteeksi.
Kumpikin kulkee täydellisen kaaren, jossa päähenkilöä piinaa epämääräinen eksistentialistinen ongelma, joka oireilee konkreettisten trivialiteettien kautta. Lopulta ollaan kuitenkin periaatteessa yksinkertaisten mutta samalla syviä vesiä kyntävien elämänvalintojen äärellä.
Napapiirin sankarit 3 nouseekin helposti trion toiseksi parhaaksi elokuvaksi. Se pääsee hyvin lähelle Dome Karukosken avausosan kevyttä pintaa ja sen alla virtaavia syviä, synkkiä vesiä. Mutta ennen kaikkea: kun elokuvaa monta päivää myöhemminkin miettiessä mieleen palaa sama hyvä fiilis kuin salista poistuessa, niin ehdottomasti hyvän elokuvan merkkihän se on.