Jeffrey Wright ei käyttäisi ilmaisua ”ylitsepursuava” vaan ”kaiken kattava”.
– Toivon aina paljon informaatiota. Se auttaa uskomaan siihen mitä teen. Kävelen kuvauspaikalle, se antaa informaatiota. Jokainen yksityiskohta. Kaikki tietävät olevansa koolla palvelemassa Wesin mielikuvitusta. Hänellä on ainutlaatuinen tapa kertoa tarinoita filmillä, ja me kaikki hyväksymme olevamme osa isompaa organismia. Kukaan meistä ei näe kokonaisuutta kuin hän puurtaessamme hänen luomassaan maailmassa.
Pääosaa esittävä Benicio del Toro ei todellakaan nähnyt lopputulemaa lilluessaan jumissa ammeessa avauskohtauksessa.
– Hoitajia kävelee sisään, he antavat lääkkeitä ja tuovat viiniä. Hahmoni lukee, syö aamiaista. Wes sanoo: ”Kuvaan tämän hidastettuna, mutta haluan sinun liikkuvan todella nopeasti.” Ihmettelen, että miksi hän ei sitten vain kuvaa normaalinopeudella. Mutta lopputulos olisi erilainen ja hän tiesi sen. Mutta minä vietin ammeessa kuusi tai seitsemän tuntia putkeen ihmetellen: ”Mikä tässä on pointti?” Kun näin lopputuloksen, se oli upea.
Kaikki tällainen ”herättää unen eloon”, del Toro toteaa nyt.
– Se saa tuntemaan, että olemme todella sukeltamassa fantasiaan. Jossain vaiheessa takanani oli aito Magritte. Action- ja cut-sanojen välissä olin sen omistaja.
– Wes kirjoittaa hyvää tekstiä, ja se on rakennettu niin, että jos siitä jättää jotain pois, se alkaa hapertua. Mutta hän ei ole ohjaaja, joka vain toteaa: ”Istu siinä ja tee näin.” Hän katselee, mitä teen ja on innoissaan siitä, mitä tuon siihen lisää. Minusta se tekee cinemasta cinemaa.
Tällaiset tarinat saavat nuoret näyttelijät unelmoimaan joukkoon liittymisestä, eikä Mia Threapleton ole poikkeus sääntöön. Hänen äitinsä ehkä on Kate Winslet, mutta Threapleton on edelleen tuntematon. Hän on myös elokuvan löytö.
– Rehellisesti puhuen tämä on sanoinkuvaamatonta. Uskomattomalla tavalla upean häkellyttävää. Itse asiassa, kävin juuri läpi vanhoja laatikoita kotonani ja löysin päiväkirjani vuodelta 2013. Siinä oikeasti luki: ”Katson taas Moonrise Kingdomia, hitto että rakastan tätä elokuvaa. Olisi mahtava jonain päivänä työskennellä Wes Andersonin kanssa.” Sen lukeminen kirjaimellisesti viime viikolla sai minut tunteelliseksi.
– Kun agenttini soitti ja kertoi minun saaneen roolin, piilouduin pyörävarastoon, istuin lattialle ja itkin. Pyysin häntä varmistamaan, ettei kyse ollut virheestä. Hän nauraa minulle edelleen sen vuoksi. Kun Wes avasi oven ensitapaamisella, hänellä oli raidalliset housut, pinkit sukat ja hotellin tossut. Hän halasi minua ja ajattelin: ”En oikeastaan ole enää hermostunut, sillä olet mukava mies.” Ja Benicio oli kuin iso kehräävä kissa. Mikä on outo ilmaus kenestäkään.
Marta Bałaga
