Wes Anderson on ohjaaja, joka joko ihastuttaa tai raivostuttaa. Moonrise Kingdom, The Grand Budapest Hotel ja The Royal Tenenbaums ovat elokuvia, joiden pöhköpäisyys ja visuaalinen symmetrisyys ovat toisille Andersonin vahvuuksia. Toiset nyrpistävät nokkaansa nimenomaan ohjaajan omaperäiselle tyylille. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin mielipideasia, johon ei löydy oikeaa vastausta, mutta yksi asia on varmaa: uusi Wes Anderson -elokuva on aina iso tapaus elokuvamaailmassa.
The French Dispatch sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla kesällä ja vastaanotto oli miedon innostunut. Elokuva tuntuu olevan suunniteltu nimenomaan Andersonin vakaalle fanipohjalle eikä varsinaisesti haasta ohjaajaa tekemään mitään mielenkiintoisempaa. The French Dispatch on Wes Andersonia parhaimmillaan mutta myös huonoimmillaan. Kyseessä on omituinen, hauska, erikoinen elokuva, joka on täynnä Hollywoodin huippunimiä, mutta epäselväksi jää, mistä elokuva varsinaisesti kertoo tai mitä Anderson haluaa elokuvallaan sanoa, josko mitään.
Juonen puolesta The French Dispatch menee näin: The French Dispatch -lehden päätoimittaja (Bill Murray) kuolee ja lehden toimittajat kerääntyvät työstämään lehden viimeistä numeroa. Elokuvassa nähdään kolme vinjettiä, jotka perustuvat oikean elämän artikkeleihin. Anderson on kuvaillut elokuvaa rakkauskirjeeksi journalismille.
Elokuvan ensimmäinen tarina on paras. Benicio Del Toron esittämä vanki maalailee huimia taideteoksia kaltereiden takana vartijan (Léa Seydoux) inspiroimana. Seuraavassa tarinassa nähdään tämän hetken suurin teini-ihastus mutta myös erittäin pätevä näyttelijä Timothée Chalamet, ja osio sijoittuu vuoden 1968 opiskelijakapinaan. Viimeisessä tarinassa seurataan Jeffrey Wrightin hahmoa, joka vahingossa sekaantuu kidnappausjuoneen.
Elokuva on viimeiseen saakka harkittu ja tarkasti koottu kokonaisuus, joka on kuitenkin hieman iloton, vaikka se ajoittain kutkutteleekin nauruhermoja. Elokuvan alku on lähes hypnoottinen, mutta sen taustaselostusta on hankala kuunnella kun valkokankaalla tapahtuu niin paljon ja Anderson onkin luonut erityisen rikkaan maailman elokuvaansa. Elokuvassa on tyyliä ja yksityiskohtaisuutta, ja onkin harmi, ettei elokuvassa vietetä enemmän aikaa The French Dispatch -lehden kulissien takana.
The French Dispatch on myös odotetusti täynnä huippunimiä; Murray, Tilda Swinton ja Adrien Brody, monien muiden lisäksi, vilahtavat elokuvassa, mutta leffa on niin täyteen ahdettu ettei kukaan jää mieleen. Ainoastaan Swinton onnistuu olemaan tarpeeksi outo ja eriskummallinen jäädäkseen katsojan mieleen. Suurin osa näyttelijöistä joutuu tyytymään lyhyeen cameo-rooliin, mikä on harmi, sillä jos valitsee Elizabeth Mossin kaltaisen huippunäyttelijän elokuvaan, olisi suvaittavaa myös käyttää häntä.
Monin tavoin The French Dispatch on turhauttava elokuva. Se on liian pitkä ja ärsyttävän omahyväinen mutta myös hauska ja viihdyttävä kokonaisuus. Andersonin elokuvasta puuttuu lämpö ja inhimillisyys, mutta se on silti mukaansatempaava, ja sitä katsoessa tuntuu kuin katselisi mestarin työtä, vaikka se ei henkilökohtaisesti miellyttäisikään.
Maria Lättilä