Yllä mainittu kuulostaa syvälliseltä, mutta ohjaaja Celine Song keskustelee mieluusti myös arkisemmista asioista.
– Mansikan makuinen jäätelö on aina riski. Joskus se on ok, joskus tosi kamalaa. Toisin kuin suklaa, hän nauraa Karlovy Varyssa välipalaansa lopetellessaan.
Saman tien hän sukeltaa outoon siteeseen pikkutyttönä Etelä-Korean taakseen jättäneen Noran (Greta Lee) ja hänen lapsuudenystävänsä Hae Sungin (Teo Yoo) välillä. Vuosia myöhemmin he yrittävät löytää uuden yhteyden, mutta Nora asuu New Yorkissa aviomiehensä Arthurin (John Magaro) kanssa.
Pikaisen haastattelun ja hyvin pitkän luennon myötä pystymme puhumaan lähes kaikesta elokuvaan liittyvästä. Silti Past Lives säilyy jonkinlaisena arvoituksena.
– Elokuva on mysteeri siitä, mitä nämä ihmiset merkitsevät toisilleen, mutta myös mysteeri ihmisten välisestä yhteydestä yleensä, Song pohtii.
Yksityinen ja universaali
Hän on edelleen äimissään siitä miten hyvin erityisestä kokemuksesta – korealaisen menneisyytensä ja amerikkalaisen nykyhetkensä välisessä ansassa olevasta ihmisestä – tulikin niin universaali.
– Taisin tajuta sen Berlinalen näytöksessä. Eri puolilta maailmaa kotoisin olleet ihmiset nauroivat samoille kohdille kuin ihmiset Yhdysvalloissa. Se oli uskomaton tunne. Olen edelleen pieni tyttö Koreasta, mutta ihmiset ymmärsivät häntä, Song lisää.
– Itse asiassa elokuva on olemassa yhden New Yorkissa kokemani tuokion vuoksi. Olin baarissa lapsuudenystäväni kanssa. Hän lensi toiselta puolelta maailmaa tapaamaan minua hetkeksi, minua ja miestäni. Tunsin itseni tulkiksi, koska he eivät tietenkään ymmärtäneet toisiaan. Tai sillaksi, portiksi kahden maailman välillä.
– En yrittänyt filmata päiväkirjaani, ja aikaa myöten ajauduin yhä kauemmas omasta tarinastani. Mutta elokuvan avauskohtaus on totta. Katsoin meitä uteliaasti tuijottavia muukalaisia. He yrittivät ymmärtää keitä olimme toisillemme.
Elokuvassa hän puhuu taas muukalaisille. Tällä kertaa kyse on yleisöstä, joka ihmettelee hänen esittelemäänsä suhdetta.
– Se mysteeri seuraa meitä usein, sillä keitä me olemme toisillemme? Se taisi olla kysymys, johon hain vastausta, hän toteaa.
– Kun myöhemmin palaamme näihin kohtauksiin, tunnemme jo heidän elämänsä. Tiedämme, että vastaus voisi olla tuo outo sana: in-yun. Kyse on yleisön kutsumisesta osaksi mysteeriä. Saada heidät tuntemaan itsensä osaksi elokuvaa ja ottamaan etsivän roolin.
Hiljaa kiiruhtaen
On yllättävää, että Past Lives on Songin debyytti. Se ei todellakaan tunnu sellaiselta, mutta hän huomauttaa tietävänsä enemmän tarinankerronnasta kuin moni haluaisi uskoa. Onhan hän työskennellyt teatterissa vuosia.
– Isoin ero on, että elokuvassa kaikki on kirjaimellista. Jos tarina sijoittuu Marsiin, teatterissa riittää näyttelijä astronautin asussa ja olemme messissä. Yleisö uskoo siihen. Elokuvassa on rakennettava kokonainen planeetta.
Greta Lee ja Teo Yoo.
– Teatterissa en myöskään ikinä miettinyt säätä. Kuvatessani en muuta ajatellutkaan. Mutta rajoitusten kanssa oppii elämään. Kun Nora ja Hae Sung odottavat uberia, heillä on kaksi minuuttia aikaa. Niiden oli muututtava ”teatteriajaksi”, joka tuntuu sekunnilta ja iäisyydeltä.
Song myöntää, ettei pidä kiirehtimisestä. Etenkään ohjatessaan.
– Monet pelkäävät sitä. He kuvittelevat yleisön kuolevan, jos kohtaus vähän venyy. Hiljaisuus voi olla kuolettavaa taiteessa, mutta vain jos sitä ei ymmärrä. On ymmärrettävä, mitä sen takana on.
– Minusta hiljaisuus toimii sitä ennen sanotun pohjalta. Nora ja Hae Sung voivat olla hiljaa, koska ovat jo sanoneet toisilleen niin paljon. Tiedämme vastauksen siihen, mitä heidän päässään liikkuu. Paitsi tähän: ”Ketä olemme toisillemme? Entä seuraavassa elämässämme?” Heidän seisoessaan siinä yleisö yrittää vastata siihen, ja sitten se hemmetin uberkyyti tulee.
Rakkauden perusolemus
Ensisilmäyksellä Song puhuu rakkaudesta ja melko epätavallisesta ”kolmiosta”, mutta Past Lives on myös herkkä katsaus siirtolaisen kokemuksiin.
– Korea on kaukana. Sen kieli ja kulttuuri on erilainen omasta nykyhetkestäni. Silti varmaan jokainen on kokenut jotain samanlaista. Kaikki ovat luopuneet jostain. Tunnen entisiä lakimiehiä, jotka nyt ovat kokkeja. Tiedän ihmisiä, joiden liitto tai pitkä suhde on päättynyt. Kaikilla on ”edellinen elämä”, Song toteaa.
– Opettajani totesi, että jos luon jotain itselleni aidon oloista, se voi tuntua todelta muillekin. En ole mikään avaruusolento, asun tällä planeetalla. Silti tunnen helpotusta, kun näen ihmisten ymmärtävän elokuvaani.
Songin tuottaja, Todd Haynesin kanssa yhteistyötä tehnyt Christine Vachon, totesi joidenkin vain näkevän elokuvan päässään. On vain saatava se ulos. Ilmeisesti Song on näitä ihmisiä. Mutta hän toteaa, että myös muiden on uskottava visioon.
– On ymmärrettävä olevansa vastuussa tarinasta ja siitä, ettei se ole syvältä. Siitä johtamisessa on kysymys. Omista epävarmuuksista ei saa tulla muiden ongelmia. On uskottava, että homma toimii, ja saatava muutkin uskomaan siihen. Tarvittaessa voi itkeä kotona, hän myöntää.
Ymmärrettävää, mutta silti mietityttää miten helppoa nykyään on kertoa rakkaustarinoita. Erityisesti sellaisia, jotka eivät ole ironisia tai liioiteltuja.
– Olen miettinyt miten oikeasti kohtaamme rakkauden arkielämässämme. Kun tunnen itseni rakastetuksi tai haluan osoittaa sitä toiselle, ei ole tarvetta suurellisiin leisiin. Joskus riittää, kun joku istuu alas ja kuuntelee, eikö?
– Minä koen rakkautta sellaisten hiljaisten hetkien kautta: kun joku täydestä sydämestään hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Ymmärtää ja hyväksyy. Minulle se on rakkauden perusolemus.
Arkirealismia
Se on jotain, jota Noran mies Arthur pystyy antamaan. Past Livesissä ei ole pahiksia, on vain ihmisiä, jotka yrittävät ymmärtää toisiaan.
– Se on hyvin onnistunut avioliitto ja hyvä ihmissuhde. Arthur rakastaa Noraa. Sen lisäksi hän haluaa oppia tuntemaan vaimonsa ja olla lähellä tätä. Arthur pystyy sivuuttamaan omat epävamuutensa ja avuttomuuden tunteensa, saadakseen Noran tuntemaan olonsa hyväksi. Arthurin oli pakko olla mahtava tyyppi, koska vain niin voimme ymmärtää, miksi Nora ei halua satuttaa häntä, Song pohtii.
– En usko, että ihminen, jonka kanssa olet intiimissä suhteessa, jonka kanssa olet läheinen, pystyy silti täysin tuntemaan sinut. Kielestä tai taustasta huolimatta parhaimmillaan pääsee 99,999 prosenttiin. Kun Arthur kohtaa Hae Sungin, hän tervehtii tätä koreaksi. Sen on hauska kohtaus, mutta se on myös koskettava, koska hän yrittää oppia koreaa voidakseen tutustua Noraan. Hae Sung tekee samaa, joten meillä on kolme ihmistä tekemässä parhaansa tunteakseen toisensa.
Vaikka Song puhuu elämän näkymättömistä yhteyksistä, hän halusi pitää elokuvan realistisena. Se näkyy myös siinä miten hän kuvaa New Yorkia ja esittelee ihmisten asuntoja.
– Ei kenelläkään ole varaa romanttisten komedioiden asuntoihin. Se on aina ärsyttänyt minua. Katson New Yorkiin sijoittuvaa elokuvaa ja voin ajatella vain: ”Tuon kämpän vuokra alkaisi 7 000 dollarista.” Tiedän sen, koska tiedän asun täällä ja tunnen asuntomarkkinat. ”Olet jonkinlainen taiteilija. Ketkä ovat vanhempasi? Kuka maksaa tuosta upeasta asunnosta?” Song nauraa.
– New Yorkissa ei koskaan tiedä mitä odottaa. Kun kuvasimme viimeistä kohtausta, joka on hyvin dramaattinen, paloauto pysäköi yhtäkkiä aivan eteemme. Kaikkeen pitää hakea lupaa, on kuin koko kaupunki olisi osallisena elokuvamme tekemisessä. Kun myöhemmin kuvasimme Koreassa, kukaan ei kysellyt lupia. Jos joku naapurustosta alkoi hermostua, lahjoimme heitä laatikoilla virvoitusjuomaa. Oikeasti!
Niinpä. Celine Song on ehkä tehnyt vuoden henkisimmän ja syvällisimmän elokuvan, mutta hän puhuu mielellään myös arkisemmista asioista.
Teksti: Marta Bałaga, Karlovy Vary
Kuvat: A24 & Jon Pack