Erikoishaastattelussa Martin Scorsese – rakkaus elokuviin syrjäytti haaveet pappeudesta

Toimittajamme Kirpi Uimonen tapasi Martin Scorsesen. Arkistojuttumme on vuodelta 2017.

29.11.2017 09:00

Martin Scorsese haaveili pappeudesta, mutta rakkaus elokuviin vei hänet taidekouluun.

Erakoksi itseään kutsuvan mies on tehnyt lukemattomia merkkiteoksia. Hän täytti 75 vuotta 17.11.2017. Sen kunniaksi kysyimme häneltä kommentteja uusista ja vanhoista projekteista.

Martin Scorsese on moottoriturpa, joka puhuu paljon ja nopeasti. Hänellä on myös pikkutarkka muisti, joten juttu rönsyilee. Hän on kuitenkin mitä ystävällisin haastateltava. Hän kasvoi 1940- ja 50 -lukujen Queensissa ja Manhattanin Lower East Sidella. Elokuvat olivat tärkeitä työväenperheen kasvatille.

– Olin kahden viikon ikäinen, kun sairastuin hinkuyskään. Kolmevuotiaasta asti minulla on ollut paha astma. Siitä lähtien elämäni on pyörinyt lähinnä elokuvien ja uskonnon ympärillä. Näyttelijäisäni vei minut usein elokuviin. Teatteri oli erityispaikkamme, jossa jaoimme vahvat tunteet yhdessä, amerikkalais-italialainen mies muistelee.

Sudenpesä (1973)


Tapasin Robert De Niron muistaakseni vuonna 1969. Brian De Palma yhytti meidät, he olivat juuri tehneet yhdessä Hi, Mom! –elokuvan. De Niro katsoi minua ja sanoi tuntevansa minut. Hän oli samoilta kulmilta mutta eri porukoista! Kun Sudenpesää alettiin tehdä, hän oli käytännössä ainut saatavilla oleva, joka tiesi mistä siinä oli kyse. En tiennyt, että hänestä tulisi supertähti. Mutta Brian tiesi.

Luulin Sudenpesän kertovan itsestäni ja vanhoista ystävistäni tutuissa ympäristöissä. Isäni kuoltua tajusin, että olin tehnyt sen hänestä ja hänen veljestään. Setäni oli velkaa ihmisille, aiheutti ongelmia ja isäni oli ainut jonka puoleen hän saattoi kääntyä, ja tämä yritti pelastaa perheen nimen häpeältä.

Tiedän Sudenpesän tehneen vaikutuksen useisiin ohjaajiin ympäri maailmaa. Wong Kar-wai, Nicholas Winding Refn, joka sanoi Pusherilla olevan tekemistä Sudenpesän kanssa. Se on resonoinut elokuvantekijöiden kanssa vuosikymmeniä, ja hyvä niin, mutta en osaisi sanoa, että tuo ja tuo kohtaus tuon ja tuon ohjaajan elokuvasta on sen inspiroima.

Taksikuski (1976)

Taksikuskissa oli hyvin tiukka käsikirjoitus. Pelasimme sen kanssa vain kun De Niron piti puhua peilille. Pyysin häntä puhumaan jotain, koska Paul Schrader ei ollut kirjoittanut siihen mitään. Hän kysyi mitä pitäisi sanoa, mutta en minä tiennyt. Sitten hän vain alkoi tuijottaa kuvaansa, osoitella aseella ja puhua itsekseen…

New York, New York (1977)

Yritys tehdä musikaalia oli varmaan minulle epätyypillisin projekti koko urani aikana. Sellaista on todella vaikea tehdä. Erittäin vaikea. Siitä tuli jotain ihan muuta kuin olin kuvitellut. En ole varma mitä tapahtui.

Kuin raivo härkä (1980)

Paul Schraderin käsikirjoitus muotoutui lopulta pitkälti De Niron ympärille, että saimme sovitettua hänet elokuvan hahmoksi. Koko elokuva rakentui hänen ympärilleen. Samalla tavalla kuin The Color of Money rakentui Paul Newmanin ympärille.

Kristuksen viimeinen kiusaus (1988)

Tärkeä etappi matkalla lapsuuteni uskonnollisuudesta Silenceen. Pohdin uskontoa ja sen teemoja: mitä lihaksi tuleminen tarkoittaa? Senkin tekeminen viivästyi vuosia, ja tein välillä Illasta aamuun (1983) ja The Color of Money (1988). Ne olivat käytännössä harjoittelua, kuin salillä käyntiä, kunnes saisin Kiusauksen tehtyä.

Cape Fear (1991), Viattomuuden aika (1993), Kundun (1997)

Kundunin ja Gangs of New Yorkin – ja tietysti Silencen – ohella Viattomuuden aika on ollut yksi projekteistani, joita on ollut vaikea saada toteutettua. Mutta kun olen kiinni prosessissa, minulla on pakkomielteinen tarve oppia kokemuksesta. Oli kyse sitten myrskykohtauksesta Cape Fearissa tai menneen maailman ajankuvan luomisesta. En malta odottaa päästäkseni kuvauspaikalle ja sitten leikkaushuoneeseen näkemään miten kuvat sulautuvat yhteen.

Gangs of New York (2002)

De Niro esitteli minulle nuoren miehen, johon oli ihastunut Tämän pojan elämä -elokuvaa tehdessään. Totesin, että kyseessä oli hieno valkokangasnäyttelijä, ja olin iloinen, kun hän halusi mukaan Gangsiin ja loi vielä niin hienon hahmon. Mutta tuolloin Leonardo DiCaprio oli minulle vielä vain lahjakas nuori mies.

Lentäjä (2004)


Olimme jo rakentaneet yhteistyötä Leonardon kanssa Gangsissa mutta erityisesti se kasvoi Lentäjässä. Oli todella vaikea ottaa selkoa sellaisesta oudosta hahmosta kuin Howard Hughes, mutta jotain tapahtui kuvauksissa. Monissa kohtauksissa hänessä oli erityistä itseluottamusta sekä luottamusta ja yhteisymmärrystä myös meidän välillämme. Haastoimme toisiamme ja rohkaisimme kokeiluihin, vaikka emme itse välttämättä niistä pitäneet, mutta ne johtivat taas johonkin uuteen. Se tuntui siunaukselta.

The Departed (2006)


99 kuvauspäivästä Jack Nicholson oli mukana 25:ssä. Hänellä on itse asiassa vähemmän valkokangasaikaa kuin muilla hahmoilla, mutta se tuntuu enemmältä hänen läsnäolonsa takia. Halusin näyttelijän, joka pystyisi tuomaan Frank Costelloon painoa vaikka hän näkyisi vain kolmessa kohtauksessa. Hänen merkityksensä tuntuu niiden välissäkin. Olen koko urani ajan yrittänyt ymmärtää näyttelijöiden kanssa työskentelyn prosessia. Se on varovaista tasapainottelua vapauden antamisessa ilman että näyttelijä tuntee olonsa hylätyksi.

Leonardon kanssa oli paljon aikatauluongelmia, joten jouduimme odottamaan hänen suoritustaan siihen asti, että olimme käytännössä kuvanneet jo kaiken muun, ja hahmon varaan rakentui paljon. Hän veti yhteen kaikki hahmojen väliset jännitteet ja vihan ja se tuntui uskomattomalta. Leikkaajani Thelma Schoonmaker sanoi, että tyyppi pomppaa esiin aika vahvasti joka kohtauksessa. Mutta kun hän alkoi leikata materiaalia yhteen, hän totesi, että tämäpä mielenkiintoista, suoritukselle alkaa tapahtua jotain. Leo on valmis sukeltamaan psykologisiin ja tunnetason syvyyksiin. Se oli hyvällä tavalla odottamatonta.

Suljettu saari (2010)

Luin käsikirjoituksen ja sanoin haluavani tehdä sen ennen kuin oikein tajusin, että se kertoo jotain perustavanluontoista ihmismielestä. Keitä me olemme, mitä haluamme salata tai mitä meidän on hyväksyttävä. Tajusin, että tärkeintä ei ole tarina vaan kuinka se kerrotaan. Miltä kuva näyttää ja viittaako se film noiriin, Psykoon, psykologisiin jännäreihin, kauhuun ja yleensä unista koostuviin elokuviin. Toivoin, että yllätyslopun tietämisen jälkeenkin sen jännite säilyisi uusintakatseluissa. Olen aina ollut kiinnostunut mielen mysteereistä ja miten miellämme todellisuuden – onko sellaista edes olemassa?

Boardwalk Empire (2010)

1900-luvun alku oli mielenkiintoinen aika. Olisin halunnut kokea sen, mutta en tiedä, olisinko selvinnyt elokuvabisneksessä silloin. Tuolloin ohjaajat olivat kurinalaisia ja vaatimattomia sekä mukautuivat studioiden sääntöihin.

Hugo (2011)


Olen aina ollut 3D-fani. Minulla oli ja on edelleen viktoriaaninen stereoskooppilaite. Eivät kaikki 3D-leffat olleet hyviä, mutta sitten näin Alfred Hitchcockin Täydellisen rikoksen ja tajusin, että tekniikalla voi tehdä mitä tahansa. En kuitenkaan ajatellut sitä vakavammin ennen kuin James Cameronin Avatar teki sen hyvin vahvaksi vaihtoehdoksi. Hugossa oli kaikki oikeat elementit: juna-asema, käytävät, kellojen mekanismit, Méliès-studiot… Itse asiassa jo Lumièren veljekset kokeilivat kolmiulotteisuutta. Suurin yllätys olivat näyttelijät. Heidän kasvonsa, liikkeensä ja eleensä muuttuivat joksikin suuremmaksi.

The Wolf of Wall Street (2013)

Itse asiassa lievensin tapahtumia Jordan Belfortin ja hänen vaimonsa elämässä. En pyrkinyt tekemään komediaa, mutta hyväksyn, että näennäisesti vakavissa hetkissä voi olla humoristinen puoli. Ehkä olisi parempi käyttää sanaa absurdi. Pinnallisesti siinä on samankaltaisuuksia Mafiaveljien ja Casinon kanssa. Yritin kuitenkin luoda oman maailman, johon katsoja pääsee kyytiin. Meno käy yhä hullummaksi, mutta olin kiinnostuneempi tällaisen myyvän, valehtelevan, huijaavan ja hyväksikäyttävän mielenlaadun energiasta. Ihmisestä joka ottaa mitä haluaa, koska pystyy siihen.

Vinyl (2016)

Musiikki oli elämässäni jo ennen elokuvia ja televisiotakin. Isälläni oli kokoelma savikiekkoja, swingiä mutta pääasiassa eurooppalaista jazzia. Olin pikkulapsi enkä tiennyt mitään soittimista, mutta sain musiikista visuaalisia mielikuvia. Casinon jälkeen vuonna 1995 tai -96 tapasin Mick Jaggerin Lontoossa. Puhuimme, että olisi mukava tehdä samantyyppinen elokuva musiikkibisneksestä. Mick taisi todeta, että etenkin 1970-luvulla tuottajista tuli esiintyjiäkin isompia persoonia. Vuosien mittaan pohdin sitä eri kirjoittajien kanssa, mutta en saanut typistettyä tarinaa alle kolmeen tuntiin. The Wolf of Wall Streetin käsikirjoittanut Terry Winter tuli mukaan vuonna 2008. Useiden yritysten hän ehdotti, että eeppisen leffan sijaan tekisimme sarjan.

Silence (2016)

Olen ollut onnekas ja saanut tehtyä joitakin menestyneitäkin elokuvia. Silti nykyään olisi vaikeaa saada rahoitusta niillekin. Kun vuosikymmenien odotusten jälkeen pääsee töihin, ja on kaksi ja puoli vuotta ilman palkkaa, on kysyttävä kuinka paljon haluaa saada jonkin elokuvan aikaiseksi ja kuinka paljon on valmis uhraamaan. Mutta kun sitä todella haluaa, on vain keksittävä keino vaikka rahaa ei olisi. Teimme niin Sudenpesässä ja Taksikuskissakin.

Teini-ikäisenä minua mentoroi pastori, joka teki syvän vaikutuksen. Hän oli esikuvani ja harkitsin papiksi ryhtymistä. Tajusin kuitenkin, etten voi tehdä pappislupausta vain koska halusin olla kuin joku muu. Mutta siitä on jotain kaikissa elokuvissani.

Leonardo DiCaprio

Hän sanoi juuri minua mentorikseen. En ollut ajatellut sitä niin, mutta ehkä se pitää paikkansa. Hän on valmis ottamaan riskejä. The Departedissa vielä etsin kameralle oikeaa paikkaa kohtauksessa, jossa Queenan putoaa katolta. Näin monitorista Leon reaktion, ja se päätyi elokuvaan. Hän tekee pienin elein koskettavasti selväksi hahmon avuttomuuden ja syyllisyydentunteen.

Olen tietty 30 vuotta vanhempi, mutta olemme tunnetasolla hyvin samankaltaisia. Ikäerosta huolimatta hän ymmärtää viitekehykseni. Leossa on käynnissä sisäinen tarina, johon olen jotenkin onnistunut pääsemään käsiksi. Toivottavasti teemme vielä pari elokuvaa lisää yhdessä.

Teksti Kirpi Uimonen, Los Angeles

Lisää luettavaa