The Dressmaker ei ole tyypillinen epookkielokuva. Oliko se alun perin näin ylilyöty?
Halusin alusta asti, että se olisi häijy ja voisin pitää hauskaa sen kanssa. Olen aina pitänyt Sergio Leonen elokuvista ja spagettilänkkäreistä. Kun tiesin tekeväni kostoleffan, mietin mikä olisi paras ja hauskin tapa toteuttaa se. Hahmot ja koko tarina ovat niin äärimmäisiä, ettei naturalistinen lähestymistapa olisi ikinä toiminut. Se tarvitsi spagettiwesternin virittyneisyyttä: hienoista kieli poskessa -huumoria mutta myös hahmojen välisiä todellisia hetkiä. The Dressmaker kertoo alkukantaisista tunteista: kostosta, petoksesta, rakkaudesta. Minun ja näyttelijöiden piti ottaa ne vakavasti. Se on outo yhdistelmä mutta mielestäni toimiva. Sanoin kaikille tekeväni Armotonta, jossa aseet on korvattu ompelukoneella.
Se oli iso hitti Australiassa, mutta Euroopassa kaikki eivät sitä ymmärtäneet.
Joissakin maissa sitä markkinoitiin aika suoraviivaisena elokuvana. Sitä se ei ole. Se on hyvin musta komedia. Itse näkisin sen Kourallisena dollareita tai jonain Pedro Almodóvarin juttuna. Siinä on erikoisia hahmoja ja synkkiä käänteitä, jotka yllättävät. Kannattaa vain nauttia niistä eikä odottaa, että asiat etenisivät ennaltaodotetusti, ja yrittää laittaa sitä tiettyyn laatikkoon. Australiassa se tienasi 20 miljoonaa dollaria ja voitti paljon palkintoja. Ehkä australialaisilla on erilainen huumorintaju. Olemme vähän synkempää sorttia, oikeasti (naurua). Meidäthän on raahattu tänne vastoin tahtoamme, jos maan historiaa tutkii. Siitä juontuu varmaan tietty hirsipuuhuumori. Toisin kuin briteillä ja amerikkalaisilla, meillä on viha-rakkaus-suhde maahamme. Se näkyy elokuvassakin.
Totta. Tillyn suhde kotikaupunkiinsa on outo. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän palaa sinne.
Niinpä. Ja hän rakastaa joitakin ihmisiä siellä – tai oppii rakastamaan. Siinä pikkuelokuvassa tapahtuu niin paljon. Näyttelijöitä valitessani minun piti olla huolellinen, koska hahmoja on niin paljon. Miten heidät saisi erottumaan? Minun piti löytää hyvin erityisiä ihmisiä ja olin onnekas saadessani käyttööni nerokkaita australialaisnäyttelijöitä. Roolit voivat olla pieniä, mutta he pitivät käsikirjoituksesta ja jostain syystä halusivat työskennellä kanssani.
Kuulin, että olit halunnut työskennellä Kate Winsletin kanssa siitä lähtien, kun näit Taivaalliset olennot.
Se elokuva iski minusta ilmat pihalle. Kate oli kuin uusi Bette Davis. Yhtä aikaa niin vahva ja feminiininen. Mietin pääsisinkö ikinä työskentelemään sen tytön kanssa. Aika kauan sain odottaa, mutta se oli sen arvoista – hän on uskomaton. Samaa ajattelin myös Judy Davisista.
Miksi ajattelit, että hän sopisi näin… australialaiseen tarinaan?
Taivaallisten olentojen perusteella uskoin hänen sopivan mihin tahansa. Lisäksi ystäväni Jane Campion oli tehnyt hänen kanssaan elokuvan Holy Smoke – Pyhässä pilvessä, joten tiesin hänen hallitsevan hienon australialaisaksentin. Tarvitsimme jonkun mahtavan, joka auttaisi rahoituksessa. Laskin hänen varaansa ja lähetin pari rakkauskirjettä. Olin jo menettänyt toivoni, kun puoli vuotta myöhemmin sain häneltä sähköpostin: ”Anteeksi, että kesti, mutta haluaisin tehdä tämän”. Se oli niin ihana, iloinen yllätys, ja olin saman tien koneessa. Halusin katsoa häntä silmiin ja varmistaa, ettei hän muuttaisi mieltään. Hän sanoi: ”Ymmärrän tätä naista, hänen sydäntään”. Tillyn tapaan hän on sähäkkä – tavallaan femme fatale, mutta myös paljon tuskaa kätkevä. Hän solahti hahmoon. Joten olin onneni kukkuloilla, koska sain elokuvaani kaksi näyttelijätärtä, joiden kanssa olin aina halunnut työskennellä.
Kieltäydyit kuitenkin aluksi, kun projektia tarjottiin sinulle.
Se osui huonoon aikaan elämässäni. Kahdella lapsistani on vakavia sairauksia. Toisella heistä oli juuri sisarensa tapaan diagnosoitu autismi. Se on hyvin hankala oireyhtymä, ja yleensä juuri äiti joutuu luopumaan kaikesta ja ryhtymään täyspäiväiseksi terapeutiksi. Ei riitä, että on äiti, heille pitää opettaa kaikki. Aikani meni lapsiini – minullahan on neljä. Autistisille on opetettava kuinka puhua, kuinka pukeutua, kuinka toimia, koska heille maailma on vaikea paikka. Se vei ajan uraltani, mutta oli sen arvoista, koska rakastan heitä. Se on vain pakko tehdä. Tuottaja Sue Maslin vain sanoi: ”Ok, palaan asiaan puolen vuoden päästä”. Sanoin taas ei – pojallani oli siinä vaiheessa todettu myös epilepsia. Myöhemmin löysin upean koulun, mikä helpotti paineitani. Joten kun Sue palasi asiaan seuraavana vuonna, olin jo innoissani päästä tekemään elokuvia. Hän oli pitänyt ensimmäisestä elokuvastani Sokeat todisteet, jossa oli Hugo Weaving ja Russell Crowe.
Edellinen elokuvasi oli vuoden 1997 Sydänmailla (A Thousand Acres).
Se oli ennen kuin tyttäreni sai diagnoosinsa. Vuonna 2003 melkein tein elokuvan Crowen ja Nicole Kidmanin kanssa. Tein töitä sen kanssa noin vuoden, projekti lässähti. Sitten toinen lapseni sairastui. Onneksi olin ehtinyt saada A Thousand Acres -elokuvan tehtyä, vaikka en ollut ihan tyytyväinen, koska ei ollut aikaa tehdä sitä oikein. Olin vielä kokematon. Valitan, että tämä on niin mutkikasta, mutta niin on elämänikin. Mutta nyt olen taas töissä ja pidän siitä.
Muistan myös sitä edellisen elokuvasi Elämän tilkkutäkki.
Niinkö? Sitä oli ihan tehdä. Minulla on ollut onnea työskennellä maailman mahtavimpien näyttelijättärien kanssa. Maya Angelou oli mahtava ja teki vaikutuksen – itse asiassa vähän pelkäsin häntä. Hän oli niin pitkä ja pelottava. Mutta elokuvan naisten välillä oli hienoa toveruutta, kaikki halusivat minun onnistuvan. He halusivat auttaa naistekijää.
Olet tehnyt kolme sovitusta. Miten työskentelet kirjailijoiden kanssa?
Kukaan ei kohdallani ole suhtautunut omistavasti tekstiinsä, he ovat olleet hyvin luottavaisia. Tilkkutäkin kirjoittanut Whitney Otto vain sanoi: ”Sen kun teet mikä sinusta tuntuu oikealta”. Samoin Jane Smiley. Tämän kirjoitin mieheni P.J. Hoganin kanssa. Hän kirjoitti ja ohjasi Tahdon naimisiin -elokuvan, ja hänellä on kiero huumorintaju. Meillä oli tosi hauskaa. Rakenne vaati töitä – The Dressmaker on menestyskirja, mutta se harhailee. Oli ikävä poistaa hienoja hahmoja, mutta ilmankin oli kädet täynnä. Halusimme myös salaisuuksien paljastuvan vähitellen, kirjassa kaikki selviää aika aikaisin.
Se on vastakohtien elokuva – kaikki ne upeat asut keskellä ei mitään.
Se oli yksi syistä miksi halusin ohjata elokuvan. Oli hauska kuvitella upeaa muotia pölyiseen syrjäkylään. Visuaalisesti se oli fantastista. Viimeinen asia, jota länkkärikylän näköiseen paikkaan kuvittelee, on pariisilaisia glamour-mekkoja. Tiesin, että siitä tulisi hauskaa. Tutkimme asiaa ja opimme paljon muotitalojen kulta-ajasta – Jacques Fath, Christian Dior, Balenciaga ja tietysti Chanel. Tuhansista kuvista valitsimme erilaisia tyylejä Tillyn luomuksiin. Puvustajani olivat innoissaan, kaikki rakastavat 1950-lukua. Silloin Dior tuli ja sanoi: ”Nyt juhlitaan!”
Päästitkö vain kaksi puvustajaasi valloilleen?
En, kaikki ideat tulivat minulta. Kävin jopa Voguen upeissa arkistoissa. Tongin internetiä ja ahmin kirjoja kaikista The Dressmakerissa mainituista suunnittelijoista. Jopa Madeleine Vionnet’sta, koska hän on Tillyn oppiäiti. En ole aikaisemmin ollut näin tohkeissani asuista. Mutta koska ne olivat niin tärkeä osa tarinaa ja Tillyn elämää, minusta ja Kate Winsletista tuli eksperttejä. Margot Wilson puvusti Katen, koska yleensä suunnittelija ei käytä omia asujaan. Noihin aikoihin he pukeutuivat huomaamattomasti, jotta heidän luomuksensa saisivat kaiken huomion. Kate halusikin vaatteisiinsa tiettyä välinpitämättömyyttä mutta luomuksiinsa uljautta. Ne olivat Marion Boycen heiniä. Sinun olisi pitänyt nähdä kuinka paljon tilaa vaatetangot veivät! Joten ne tulivat minun päästäni, mutta en olisi pystynyt siihen ilman heidän ammattitaitoaan.
Kate kuulemma opetteli ompelemaan elokuvaa varten.
Kyllä! Kun lensin tapaamaan häntä tapasimme myös vanhan englantilaispariskunnan, joka keräilee Singer-ompelukoneita. Halusimme nähdä, miltä ne näyttivät 1950-luvulla. He eivät olleet uskoa silmiään, kun Kate käveli sisään (naurua). Hän ihastui yhteen koneista ja tuotanto osti sen. Vanha keräilijärouva opetti Katea käyttämään sitä, ja hän toi sen mukanaan Australiaan. Siitä tuli tavallaan lemmikkieläin.
Pelottiko pitkän tauon jälkeen ottaa työn alle suurin projektisi koskaan?
Ei ollenkaan. Olin aina aikonut palata töihin, en vain tiennyt, että tauosta tulisi niin pitkä. Kymmenen vuoden jälkeen minulle alettiin sanoa: ”Olet sitten eläköitynyt”, ja se suututti. Olisin voinut pelätä, jos olisin oikeasti alkanut ajatella sitä. Mutta se ei tullut mieleen ennen kuin joku sanoi sen ääneen esituotannossa. Silloin se kolahti, mutta olin jo varma, että käsikirjoitus oli sellainen kuin halusin ja olin vain innokas pääsemään taas kuvauspaikalle.
The Dressmaker olisi voinut olla John Watersin valtavirtaelokuvia. Tuntuu kuin olisit halunnut kokeilla kaikkea mahdollista.
Rakastan elokuvia, joten tein pieniä silmäniskuja eri lajityypeille. Siinä on vähän noiria, jonkin verran länkkäriä ja koko hoito on hyvin absurdi. Kuten kohtauksessa, jossa kaksi naista tappelee ja Liam Hemsworth riisuu hiljalleen taka-alalla. Olin nähnyt hänet Nälkäpelissä ja oletin hänen kroppansa hyvännäköiseksi. Olen iloinen, että olin oikeassa (naurua). Hän ei aluksi halunnut riisuutua, ja vakuutin, ettei tämä elokuva tee hänestä tyyppiä, joka on aina heittämässä paidan pois. Ihan kuin se edes häiritsisi ketään! Mutta vakavasti puhuen, uskon että yleisö arvostaa, kun elokuvantekijät yrittävät jotain erilaista. Halusin elokuvasta hauskan, liikuttavan ja ihmisiä naurattavan mutta samalla myös hieman syvemmälle menevän. En oikeasti! Se on suunniteltu viihdyttämään – kun ei odota ihan tavallista tarinaa. Se on hieman ilkeä, uskalias elokuva. Synkät hetket saattavat jopa järkyttää. Mutta se ei järkyttänyt australialaisia, joten en usko sen järkyttävän suomalaisiakaan.
Haastattelu: Marta Bałaga
The Dressmaker teattereissa 15.4.2016 alkaen.