Kuinka täytetään Alfred Hitchcockin saappaat? Klassikkoromaani filmattiin uudestaan 80 vuoden jälkeen

Nuori nainen kokee Monte Carlossa odottamattoman pikaromanssin komean, aristokraattisen leskimiehen kanssa. Kun tuore morsian saapuu Manderleyhin, uuden aviomiehensä vaikuttavaan sukukotiin Englannin tuulisella rannikolla, naiivi ja kokematon nuorikko yrittää asettua uuden elämänsä ja asemansa raameihin. Silti hän jää jatkuvasti miehensä ensimmäisen vaimon varjoon. Elegantin ja hienostuneen Rebekan aavemaista perintöä pitää yllä erityisesti Manderleyn pahansuopuutta huokuva taloudenhoitaja. Elokuvistaan High Rise ja Free Fire tunnetun Ben Wheatleyn ohjaama Rebekka on hypnoottinen ja huikeasti toteutettu psykologinen jännitysnäytelmä, joka perustuu Daphne du Maurier’n rakastettuun romaaniin vuodelta 1938.

Ohjaaja Ben Wheatleyn ylenpalttinen versio brittikirjailija Daphne du Maurier’n (1907–1989) ikonisesta romaanista on yhtä aikaa romanttinen ja jännittävä. Wheatleyn Rebekka on moderni näkemys du Maurier’n goottitarinan salaisuuksista, mustasukkaisuuksista ja menneisyydestä, jota ei voi paeta. Samalla sen pinnassa on klassisen Hollywoodin patinaa.

Rebekka imaisee katsojan mukaansa kauniilla rakenteellaan, joka on kuin lajityyppien Maatuska-nukke. Jalat alta pyyhkäisevä romanssi aurinkoisessa Monte Carlossa siirtyy ovelasti synkemmälle, psykologiselle maaperälle vastanaineiden saapuessa Manderleyhin. Vaikuttava sukutila ei turhaan ole yksi kirjallisuuden kuuluisimpien avauslauseiden kohde.

Taloudenhoitaja rouva Danvers on päättänyt pitää elokuvan nimihahmon, entisen emäntänsä muiston elossa hinnalla millä hyvänsä. Viimeisessä näytöksessä Rebekka vaihtaa taas vaihdetta psykologisen jännärin antaessa tilaa tarinaa ajavalle mysteerille. Tarinaa seuraavien on mietittävä uudelleen kaikkea mitä ovat ehtineet päätellä eeppisen monimutkaisesta rakkaustarinasta.

Outo ohjaaja

Uuden version matka alkoi vuosia kestäneellä oikeuksien metsästyksellä, joka on Working Title -yhtiön tuottaja Eric Fellnerille tuttua puuhaa.

– Ajatus Rebekka-elokuvasta oli kiehtonut meitä jo kauan, se oli työn alla varmaan yli kymmenen vuotta. Se kirja jää kaihertamaan mieleen. Siinä on vahva naispäähenkilö, mainio ajankuva ja upean mutkikas tarina, joka uhmaa lajityyppirajoja. Oli jo aikakin päivittää se, sillä Alfred Hitchcockin versiosta on kulunut jo 80 vuotta! Tämä on uusi sovitus kirjasta, ei uudelleenfilmatisointi Hitchin elokuvasta. Benin elokuva sukeltaa kirjan ytimeen ja kertoo du Maurier’n ajattoman tarinan kokonaan uudelle yleisölle.

Kun oikeudet lopulta varmistuivat, Fellner kollegoineen ryhtyi heitä kiehtovaan puuhaan: klassisen materiaalin yhdistämiseen moderniin ohjaajaan, joka ei välttämättä olisi kenenkään ensimmäinen ajatus. Shekar Kapurin Elizabeth, Joe Wrightin Ylpeys & ennakkoluulo ja viimeksi Autumn de Wilden Emma todistavat, että Working Titlen kaava toimii. Kuvioihin tuli Ben Wheatley, joka herätti ensimmäistä kertaa huomiota jo vuoden 2011 psykologisella rikostrillerillään Kill List.

Wheatley tunnustaa, että ehdotus tuli takavasemmalta.

– Onhan se melkoinen poikkeama minulle. Mutta mitä epätodennäköisemmältä jokin projekti tuntuu, sitä todennäköisemmin tutustun siihen tarkemmin. Ajattelin, että miksi ei?

Tuottaja Amelia Granger jopa kutsuu Wheatleyä yhdeksi tämän päivän Britannian todellisista auteureista.

– Hänen aikaisemmat elokuvansa osoittavat, että hän ymmärtää psykologisen trillerin päälle. Rakastin myös High-Rise-leffaa, hän teki siinä upeita juttua visuaalisesti ja musiikillisesti. Se on jotain aivan omanlaistaan. Myös Free Firessa oli hyvin rohkea konsepti, hänellä on selvästi näkemystä. Meistä tämä oli mainio paritus.

Tuottaja Nira Parkille Wheatleyn mukana olo oli peruste projektiin lähtemiselle.

– Ben on ohjaaja, joka jättää oman jälkensä kaikkeen, ja sitä tämä projekti tarvitsi. Hän osaa käsitellä ihmisyyden synkempiä puolia kevyellä otteella.

Aikaansa edellä

Wheatley kuvitteli, että Rebekan klassikkoaseman vuoksi hän tuntisi tarinan läpikotaisin.

– Usein käsikirjoitusta lukiessani huomasin muistaneeni asioita väärin, ohjaaja kertoo. – Luulin, että minulla on jokin outo valikoiva muistihäiriö, mutta havaitsin saman koskevan muitakin. Tajusin, että romaani on valtavan tunnettu, mutta sitä ei muisteta niin hyvin kuin pitäisi. Sen voisi siis kertoa uusiksi ja silti yllättää yleisö.

– Minusta oli hienoa miten juonikas du Maurier oli. Hän salakuljetti tarinaan pelottavia asioita romanttisten elementtien käärössä. Hän tuuditti väärään turvallisuuden tunteeseen ja veti sitten maton jalkojen alta.

Armie Hammer ja ohjaaja Ben Wheatley.

Myös ajat ovat muuttuneet, ja tarve vahvoille naishahmoille elokuvissa on entistä suurempi. Rebekka on muutakin kuin romanttista hömppää, joka yksinkertaistaa naisten tarinaa. Kartanossa, jonka on voinut omistaa vain suvun miespuolinen jälkeläinen, vallasta taistelee kolme naista, joista yksi ei ole edes elossa.

Grangerin mukaan Rebekka-romaani tuntuu kirjoittamisaikaansa modernimmalta.

– Toivon meidän saaneen vangittua liikkuvaan kuvaan sitä mitä du Maurier tutki kirjassaan, naisen psyyken eri puolia. Rebekka on nainen, joka ei tunne rajoja eikä anna miehen määritellä kuinka käyttäytyä ja elää elämäänsä. Häneen verrattuna uusi rouva de Winter on tavallaan tyhjä kangas, vielä muovautumassa. Hän tuntee itsensä vähempiarvoiseksi eikä osaa ottaa paikkaansa taloudessa, vaan hän jää olosuhteiden vangiksi. Näiden kahden ääripään kautta du Maurier tutkii naisluontoa.

Traaginen lemmenpari

Yksi Wheatleytä houkutelleista asioista oli mahdollisuus ohjata Hollywoodin menneistä ajoista ammentava elokuva. Käsikirjoituksesta vastasi Jane Goldman (X-Men: Days of Future Past, Miss Peregrine’s Home For Peculiar Children) apunaan Joe Shrapnel ja Anna Waterhouse (Race, Seberg), jotka hioivat dialogia tuotannon muutosten mukaan, kun Goldman ei ollut käytettävissä kuvausten aikana. He toivat siihen modernia särmää pysyen samalla uskollisina kirjalle.

– Käsikirjoitus ei hävennyt esittää tunteita, kuten niin monet elokuvat nykyään. Halusin yleisön rakastuvan hahmoihin ja toivovan heidän onnistuvan pariskuntana, Wheatley kertoo.

– Silloin yleisö pelkää heidän puolestaan, kun du Maurierin teoksen pelottavammat puolet nousevat esiin. Kaikissa elokuvissani tavoitteeni on, että lopussa ei tahdo muistaa miten kaikki alkoi, koska on joutunut käymään läpi niin paljon.

Lily James.

Uuden rouva de Winterin roolissa oli pystyttävä moniin tunteisiin ja oltava uskottava psykologisen kaasuvalotuksen uhri osoittaen samalla viattomuutta ja voimakkuutta.

– Rooliin liittyy paljon pelkoa ja vainoharhaa, joita on esitettävä olematta liian arkaileva ja takertuva. On myös vaikea pitää mielessä hahmon tunnetila eri päivinä, Wheatley analysoi.

Lily James oli saanut kirjan äidiltään jo vuosia aikaisemmin ja hän oli tarinan valmis fani.

– Lukiessa on täydellisesti hahmon pään sisällä ja tunnistaa kaiken mitä hän koskee ja tuntee, raksutuksen hänen päässään voi kuulla. Se tuntuu sisuskaluissa, hahmot ja se talo ovat lähes juovuttavia, James intoilee.

– Ben Wheatley on vanginnut sen niin, että se alkaa tuntua lähes hallusinogeeniselta. Hahmoni on tarinan edetessä yhä vaikeampi hahmottaa mikä on totta ja mikä ei, se alkaa ylittää hänen kestokykynsä.

Jamesin vastanäyttelijä Armie Hammer muistelee tämän uppoutumista tarinaan.

– Ennen jokaista kohtausta Lilyllä oli toisessa kädessä käsikirjoitus ja kirja toisessa. Kumpikin oli koirankorville selattu ja täynnä merkintöjä. Hän vertaili jatkuvasti eri lähteitä, ja oli rohkaisevaa lähteä tekemään vaikeita kohtauksia niin hyvin valmistautuneen näyttelijän kanssa.

Tuottaja Eric Fellner on tehnyt yhteistyötä Jamesin kanssa jo elokuvissa Baby Driver, Synkin hetki ja Yesterday.

– Etsimme aina hyville näyttelijättärille sopivia rooleja. Tähän Lily pystyi erityisesti upottamaan hampaansa, sillä hänellä on paljon vanhanaikaisen elokuvatähden ominaisuuksia.

Armie Hammer oli Ben Wheatleylle tuttu Free Fire -elokuvasta, ja ohjaaja uskoi näyttelijän sopivan täydellisesti myös komean ja salaperäisen Maxim de Winterin rooliin. Hän halusi roolihahmon käyvän läpi kirjaa suuremman muutoksen ja heijastelevan enemmän niin hahmon hyviä kuin pimeitäkin puolia.

– Halusin Maximista hieman kirjasta eroavan version, joka ei olisi niin karski. Armien suoritus liukuu täysin itsevarmasta sirpaleiseksi ja rikkinäiseksi. Se vaatii taitoa.

– Yksi muista muutoksistamme oli tehdä hahmoista enemmän ikätovereita kuin kirjassa. Halusimme tehdä Ranskaan sijoittuvan alun romanssista uskottavan ja samastuttavan. Minusta onnistuimme siinä Armien ja Lilyn kanssa, ja silti uusi rouva de Winter on sopivasti viaton ja naiivi. Keskityimme ikäeron sijaan eroihin yhteiskuntaluokissa ja elämäntilanteissa, koska ne tuntuivat enemmän ajankohtaisilta tämän päivän katsojille.

Käärme paratiisissa

Synkkä taloudenhoitaja Danvers, yksi kirjallisuuden uraauurtavimmista – ehkä myös väärinymmärretyistä – pahiksista lankesi Kristin Scott Thomasin esitettäväksi.

– Kristin on yksi suurista näyttelijöistä, toteaa Fellner, joka on työskennellyt taiteilijan kanssa jo elokuvissa Neljät häät ja yhdet hautajaiset ja Synkin hetki.

– Kun tuli ajankohtaiseksi miehittää Danversin rooli, ajattelimme kaikki, että sen on pakko olla Kristin. Onneksi hän suostui, sillä on pelottava ajatella, miten olisimme löytäneet toisen lähellekään yhtä hyvän.

– Olen aina halunnut tämän roolin, piste, toteaa Scott Thomas. – Minua kiehtoi sen mysteeri. Meille ei oikeastaan kerrota mitään hänen taustastaan. Tiedämme vain, että hän on ”rouva” ja hän on pitänyt huolta Rebekkasta. Mikä häntä ajaa tuhoisiin tekoihinsa? Mikä on saanut hänet tekemään talosta sairaalloisen pakkomielteisen alttarin? Hän on periaatteessa tyhjä kangas, mikä kiinnosti minua näyttelijänä.

Pohtiessaan hahmonsa motivaatioita Scott Thomas kiinnitti huomiota siihen, miten rouva Danversin – ja myös uuden rouva de Winterin – kaltaiset naiset saivat kärsiä sukupuolensa vuoksi.

– Daphne du Maurier oli raivoissaan siitä, että 1930-luvulla naiset olivat alempiarvoisia kuin miehet ja alisteisia miehille, he eivät olleet mitään ilman aviomiehiään. Rouva Danvers ei tosiaan ole kukaan, hänellä ei ole miestä. Missä on herra Danvers. Hän on kuollut, todennäköisesti saanut surmansa ensimmäisessä maailmansodassa, joten rouva Danvers on jäänyt ilman statusta. Ja mitä tapahtuu ilman statusta? Hänestä tulee palvelusväkeä. Se on rouva Danversille askel alaspäin arvoasteikossa, eikä hän aio antaa kenenkään unohtaa sitä. Hän haikailee sen perään, minkä katsoi kuuluneen itselleen.

– On hieman pelottavaa työskennellä sellaisen ihmisen kanssa, jolla on huikea ura, joka on ollut hienoissa elokuvissa ja näytellyt tunnettujen ohjaajien kanssa. Joka on nähnyt kaiken, Wheatley toteaa.

– Toisaalta tiesin olevani onnekas saadessani Kristinin mukaan projektiin. Sitten tajusin, että joutuisin käymään hänen kanssaan läpi kuin meidän oli tarkoitus hoitaa rooli. Mutta hän tajusi sen vaistomaisesti heti alusta alkaen.

Edellä mainittujen pääosien lisäksi Rebekassa nähdään Emmy-voittaja Ann Dowd (The Handmaid’s Tale) amerikkalaisaristokraatti Mrs. Van Hopperina, jonka seuraneitinä Lily Jamesin hahmo toimii Monte Carlossa elokuvan alussa, Bodyguard-näyttelijä Keeley Hawes Beatrice Lacyna, Maxim de Winterin siskona, Sam Riley (Maleficent) Jack Favellina, Rebekan niljakkaana, juonittelevana serkkuna, Tom Goodman-Hill (The Imitation Game) Frank Crawleyna, Manderleyn talousasioiden hoitajana, Mark Lewis Jones (The Crown) tarkastaja Welchinä ja Bill Paterson (Fleabag) tohtori Bakerina.

Puku kuin mustelma

Pukusuunnittelija Julian Day oli juuri luonut asut kahteen Britannian musiikki-ikonista kertovaan elokuvaan – Bohemian Rhapsodyyn ja Rocketmaniin – kun Wheatley lähestyi häntä Rebekan merkeissä. Day haki inspiraatiota useistä lähteistä, selasi valokuvia 1930-luvun muodista ja ranta-asuista. Lily Jamesin hahmolle hän haki mallia sellaisista ikoneista kuin Wallis Simpson, Marlene Dietrich ja Greta Garbo. Armie Hammerille malleina toimivat Errol Flynn, Anthony Eden ja prinssi Edward.

Lopputulos on hätkähdyttävän linjakas yhdistelmä klassista ja modernia. Tosin Day toteaa tarkoituksella välttäneensä nykyaikaistamista, sillä 1930-luvun muoti on hänen mukaansa jo luontaisesti modernia.

– Monet nykysuunnittelijat hakevat innoitusta 30-luvulta. Se on minulle modernin vaatetuksen syntyaikaa. Pidin linjat 30-lukulaisina, ja keskityin modernisoinnissa lähinnä vaatteiden tyyliin. Tietysti asiaan vaikuttaa myös, miten näyttelijä kantaa vaatteita. Lily on helppo tapaus, sillä hän sekä näyttää hyvältä missä tahansa asuissa että osaa myös kantaa niitä.

Kristin Scott Thomas.

Monte Carloon sijoittuvissa kohtauksissa Lily Jamesin vaatevarasto oli itse asiassa vintagea. Tarkoitus oli korostaa hänen alempaa sosiaalista asemaansa selvästi käytetyillä vaatteilla, vaikka ne edelleen tyylikkäitä olivatkin.

Rouva Danversin ulkoasua varten Day puki Scott Thomasin asuihin, jotka olivat tarkoituksella hieman terävämpiä, seksikkäämpiä kuin mikä hänen asemaansa taloudenhoitajana sopisi. Hameet olivat aavistuksen liian tiukkoja, korot hieman liian korkeat. Tarkoituksena oli asettaa hänet pelottamaan ja dominoimaan uutta rouva de Winteriä tämän saapuessa Manderleyhin.

– Halusiin Danversiin tiettyä dominatrix-vibaa, Day tunnustaa. – Hänellä on koko elokuvassa vain yksi puku mutta useita samanlaisia, erivärisiä puseroita. Ajatteluni lähtökohta oli esittää hänet mustelmana, Manderleyn vammana, niinpä hänen asujensa värit ovat kuin ruhjeesta: tummaa purppuraa, sinistä ja okraa. Kaikkia sävyjä löytyy mustelmasta sen kehittyessä.

Day oli puvustanut Scott Thomasia jo elokuvissa Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (2011) sekä Nowhere Boy, ja heillä oli toimiva yhteistyö.

– Halusimme Danversista jotain järkähtämätöntä. Hän on jämähtänyt tiettyyn aikaan ja ulkoasuun, ja hän haluaa kummankin säilyvän ikuisesti, näyttelijätär kuvailee.

Vaikka Rebekka itse on kuollut, hän on läsnäoleva hahmo, johon usein viitataan hänen käyttämiensä vaatteiden kautta: herneenvihreä takki, kirkkaanpunainen mekko ja erityisesti mustasta sifongista tehty yöasu. Dayn mukaan Danvers on Rebekan synkkä peilikuva.

– Eräässä kohtauksessa olen rouva Danversin kanssa Rebekan makuuhuoneessa. Julian puki minut ihanaan neuleeseen. Sitten tajusin, että se toimi kuin maastoasuna tapetin kanssa, ja niin käy myös hahmolleni. Hän alkaa kadota tapettiin, James kertoo.

Puvut myös korostavat valtataistelun kulun muutosta Manderleyn seinien sisällä.

– Alussa Maximin kultaan vivahtava asu saa hänet näyttämään palkintopystiltä. Hän on kuin pokaali, jonka Lilyn hahmo saa käsiinsä. Kun hän kehittyy, hänestä itsestään tulee sellainen. Hänellä on lopussa oma kultainen asunsa. Hahmojen kaaren kirjanpäädyissä on värikoodi. Kun mies murenee, nainen kasvaa, Wheatley kuvailee.

Day suunnitteli itse Jamesin asun elokuvan lopussa. Näyttelijätär piti ajatuksesta, että asu symbolisoi hänen hahmonsa suurempaa aktiivisuutta kirjaan verrattuna.

– Loppua kohti hänen on ryhdyttävä toimiin Maximin hengen pelastamiseksi. Osa siitä tulee suoraan kirjasta. Hän sanoo valehtelevansa, varastavansa, tekevänsä mitä vain miehensä puolesta. Elokuvassa otamme sen tavallaan kirjaimellisesti.

Talo, jota ei ole olemassa

”Viime yönä näin unta, että menin taas Manderleyhin.” Tästä alkulauseesta on tullut kirjallisuuden kuuluisimpia avauksia. Manderley on yksi Rebekan tarinan hahmoista. Se on asia, josta lavastaja Sarah Greenwood (Anna Karenina, Synkin hetki) puhui heti alkuun Ben Wheatleyn kanssa.

Niin monet Englannin vaikuttavista kartanoista ovat jo esiintyneet vuosien varrella useampaankin otteeseen elokuvissa, että jonkin vaikuttavan mutta ennen näkemättömän löytäminen oli työn ja tuskan takana.

Greenwood kiersi ongelman yhdistämällä peräti kahdeksan eri maalaiskartanon ja -tilan parhaita piirteitä. Wheatley innostui ajatuksesta.

– Kirjankin Manderley on kollaasi. Osa siitä tulee du Maurier’n lapsuudesta, osa hänen omasta talostaan Cornwallissa. Niinpä meidän Manderleymme on kooste parhaista paloista monista paikoista; tila, jota ei oikeasti voisi olla olemassa. Se on kuin uni, niin moni ihminen kuvailee sitä uskomattomaksi, ettei se voi olla yksi tietty paikka.

Tilojen moninaisuus on myös yksi toisen rouva de Winterin hämmennystä lisäävä tekijä hänen saapuessaan kuuluisaan taloon.

– Astuessaan sisään ovista hänellä ei ole aavistustakaan talon etiketistä ja prosesseista. Että kaikille ajoille ja toiminnoille on oma tilansa: aamuhuone, illallishuone, kirjasto…, Greenwood toteaa.

– Se oli myös vapauttavaa, sillä emme koskaan saa tarkkaa pohjapiirrustusta, päinvastoin. Taloa ei selitetä meille, koska sitä ei selitetä hänellekään. Maxim tuo vaimonsa sinne ja sysää hänet rouva Danversin hoiviin. Niinpä meidän ei tarvinnutkaan yrittää saada palasia osumaan kohdalleen. Se alkaa Elisabetin aikaisena, mutta kulman takana se on Yrjöjen aikakaudelta, sitten viktoriaaninen ja yllättäen edvardiaaninen.

Se teki Wheatleyn mukaan kuvauksista myös vaikeita.

– Hahmot kävelevät ulos huoneesta ja ilmestyvät satojen kilometrien päähän toiseen taloon. Mutta se oli kaiken sen arvoista. Yhdessä paikassa pysymällä emme olisi saaneet samalta tuntuvaa taloa.

Aikakausista erillään lavastuksessa ja sisustuksessa oli otettava huomioon hahmo, joka ei esiinny elokuvassa. Vaikka katsoja ei tiedä juuri mitään Rebekasta, hän on massiivisesti läsnä rakennuksessa. Greenwood piti sisätilat tummina ja aristokraattisina, mutta ripotteli sinne ylellisyyttä osoituksena Rebekan Hollywood-glamourista ja toiseudesta.

– Kaikkialla on hienoja kankaita, samettia ja silkkiä, jääkarhun talja, mutta kun lopulta menemme Rebekan makuuhuoneeseen, hänen maailmaansa, se on täydellinen vastakohta muulle talolle. Se on täynnä peilejä, ja kaikki linjat ja värit ovat teräviä. Se ei ollut samalla tavalla pehmeän yläluokkainen kuin loput talosta. Vaikka hänen aamutoimihuoneensa on valoisa, se ei ole iloista valoisuutta. Se on vain valkoisempi. Se on myös kuin hänen hahmonsa, hän on terävä veitsi Manderleyn sydämessä.

Toimittanut Jouni Vikman
Haastattelut: Netflix
Kuvat: Kerry Brown / Netflix

Aiheeseen liittyvät jutut