Ensimmäinen psykologinen trilleri oli mahdollisesti George Cukorin Kaasuvalo (1944). Alfred Hitchcock teki genrestä tavaramerkin viimeistään 50-luvulla.
Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen (1968) ja Stanley Kubrickin Hohdon (1980) kaltaisista loistoleffoista huolimatta elokuvan lajityypistä tuli viimeistään 1980-luvulla harvinaisuus.
1990-luvun alussa psykologinen trilleri koki renessanssin. Tuntui, että jokainen kasariohjaaja halusi tehdä oman Hitchcock -pastissinsa: Adrian Lyne Jacob’s Ladderin (1990), Rob Reiner Miseryn (1990), Jonathan Demme Uhrilampaat (1991) Martin Scorsese Cape Fearin (1991).
Ysäritrillereissä naiset siirtyivät ”pelkääjän paikalta” pääosaan. Yleensä tosin vähemmän mairittelevassa valossa. Tyypillinen ysäritrillerin pahis oli psykologisesti vaurioitunut naishirviö, joka manipuloi muita ja aiheutti tuhoa ympäristölleen. Tässä kolme taidonnäytettä vuodelta 1992.
Basic Instinct – Vaiston varassa (Paul Verhoeven)
Outo hollantilainen draamaohjaaja oli tehnyt nimeä Hollywoodissa scifi-elokuvilla Robocop (1987) ja Total Recall (1990). Vuoden 1992 Basic Instinct räjäytti kuitenkin pankin. Sharon Stonen seksikäs kierous ja elokuvan – jopa tribuuttimainen – Hitchcock-henki saivat kassakoneet kilisemään ennennäkemättömällä tavalla. ”Eroottisia trillereitä” ilmestyi tämän jälkeen kuin sieniä sateella, mutta alkuperäinen on paras.
Nuori, naimaton nainen (Barbet Schroeder)
Kahden nuoren sinkkunaisen ystävyys saa pelottavia piirteitä keskellä New Yorkia. Bridget Fonda tekee ehkäpä uransa parhaan roolisuorituksen, mutta Jennifer Jason Leigh varastaa shown.
Vuonna 2015 Quentin Tarantino kuvasi Leighiä näin 2015: ”Hän on naispuolinen Sean Penn. Leighiä ei voi laittaa kiintiörooliin päähenkilön tyttöystäväksi. Hän ottaa roolisuorituksellaan koko elokuvan haltuun”.
Käsi joka kehtoa keinuttaa (Curtis Hanson)
Moni odottava äiti sai ikuiset traumat Rebecca De Mornayn roolihahmosta, joka alkaa oman lapsensa kuoltua vainoamaan toisen vastasyntyneen lapsen perhettä. De Mornay on älykäs kuin Sharon Stone Basic Instinctissä ja psykologiselta profiililtaan yhtä vinksahtanut kuin Jennifer Jason Leigh Nuoressa, naimattomassa naisessa. Äitiyden psykologiaa on käsitelty valkokankaalla yhtä mieleen painuvasti vain Rosemaryn painajaisessa 1968.
