Pieni Amélie -elokuvan ohjaajat Maïlys Vallade ja Liane-Cho Han opiskelivat samassa oppilaitoksessa, mutta he tutustuivat vasta työskennellessään vuoden 2015 Pikku Prinssi -animaation kuvakäsikirjoittajina. Han oli lukenut Amélie Nothombin Métaphysique des tubes -kirjan teini-ikäisenä, ja kaksikon työskennellessä vuoden 2020 Calamity-animaation visuaalisina suunnittelijoina hän antoi kirjan lahjaksi Valladelle. Tätä kiehtoi tapa, jolla Amélie hahmottaa maailmaa ympärillään pienen lapsen intensiteetillä.
Hetken innostuksesta Han lähetti Nothombille viestin ja liitti siihen pohtimaansa kuvamateriaalia sekä kuvia Seikkailu Jäämerelle -animaatiosta, jota hän ja Vallade olivat olleet animoimassa. Pari viikkoa myöhemmin hän sai vastauksen, jossa todettiin kirjailijan olevan kiinnostunut animaatiosovituksesta.
Mikä oli suurin haaste Japanin kuvaamisessa? Kuinka realistiseen lopputulokseen pyritte?
Liane-Cho Han: Realismi oli meille erittäin tärkeää. Tuotantosuunnittelija Eddine Noël, joka oli myös muun muassa yksi kanssakäsikirjoittajamme, paneutui tarkasti erityisesti 1960–70-lukujen Kobeen ja Amélien perheen kotiin. On kuitenkin muistettava, että kuvaamme Japania kirjailijan subjektiivisen muistin kautta – kahden kulttuurin välissä kasvaneen lapsen näkökulmasta.
Maïlys Vallade: Koska Amélie Nothombin lapsuudenkotia ei enää ole, keskityimme sen tunnelmaan: perinteinen japanilainen talo belgialaisine asukkaineen. Yksityiskohtien tarkkuus ulottui jopa äänisuunnitteluun, kuten lattian narahduksiin.
Entä japanilaisten hahmojen kuvaus?
MV: Kehonkieli on keskeinen kulttuuristen erojen ilmaisija. Nishio-san edustaa avointa ja lämminhenkistä nuorempaa sukupolvea, kun taas Kashima-san kuvastaa perinteisempää ja pidättyväisempää Japania. Nishio-sanin lempeys haluttiin näkyväksi jopa hänen hahmonsa muotokielessä. Annoimme jokaiselle hahmolle myös tunnusvärin: Nishio-sanille keltainen, Kashima-sanille violetti, Amélielle vaaleanvihreä.
Vaikuttivatko japanilaiset animaatio-ohjaajat teihin?
L-CH: Isao Takahata ja Tulikärpästen hauta sekä Hayao Miyazaki ja Prinsessa Mononoke ovat olleet keskeisiä vaikutteita, erityisesti realismin näkökulmasta.
MV: Myös Sunao Katabuchi ja In This Corner of the World oli tärkeä esikuva. Hänen tapansa kuvata arkea vaikutti meihin paljon. Sodan kuvaamisessa valitsimme hienovaraisen lähestymistavan: vältimme suoraa väkivaltaa ja toimme trauman esiin muistojen kautta.
Rantakohtaus on erityisen vaikuttava. Miten lähestyitte sitä?
MV: Koska tarina kerrotaan lapsen näkökulmasta, halusimme häivyttää todellisuuden ja mielikuvituksen rajaa. Kohtauksessa muistot muuttuvat lähes unenomaisiksi kuvitelmiksi, mikä heijastaa menetystä ja Amélien kasvua.
Elokuva käsittelee aikaa poikkeuksellisella tavalla.
MV: Lapsen kokemus hetkestä on intensiivinen, mutta tapahtumat etenevät runollisen nopeasti. Leikkauksessa pyrittiin siihen, että kohtaukset ”keskustelevat” keskenään toistuvien teemojen, kuten kuoleman, kautta. Esimerkiksi esi-isien henkiä kunnioittava budhistinen Obon-juhla lisättiin visuaaliseksi keinoksi kuvata surua.
Valo ja väri ovat keskeisessä roolissa.
MV: Valo toimii kerronnan välineenä – se paljastaa ja luo merkityksiä. Sisätilojen valaistus suunniteltiin huolellisesti, inspiroituneena Junichiro Tanizaki kirjasta Varjojen ylistys.
L-CH: Myös värit seuraavat Amélien tunnetilaa. Tarina alkaa kevään kirkkaissa sävyissä, mutta vähitellen värit haalistuvat hänen maailmansa muuttuessa. Samalla hänen näkökenttänsä laajenee puutarhasta ympäröivään kaupunkiin.
Miten Amélie Nothomb suhtautui sovitukseen?
L-CH: Hän pitää kirjojaan ”lapsinaan” ja niiden sovituksia ”lapsenlapsinaan”, eikä siksi puutu niiden toteutukseen. Hän kuitenkin lähetti rohkaisevan ääniviestin jo rahoitupätkästämme, ja ihastui myös lopulliseen elokuvaan, kun näytimme sen hänelle.
Teksti: Xavier Kawa-Topor. Kuvat Cinemanse.