Mitä jäi käteen Cannesin elokuvajuhlilta? Ainakin yksi outo suomalainen elokuva

Jarkko Lahti Metsurin tarinassa. Kuva: Arsen Sarkisiants.

Cannesin elokuvajuhlat vetelevät viimeisiään ja olisi aika summata mitä siitä jäi käteen. Silti istumme puhumassa Karjalasta. Tai Jarkko Lahti puhuu. Episodi tapasi suomalaisnäyttelijän oudossa paikassa, joka on ristitty Scandinavian Houseksi – kuin jossakin tosi-tv-show’ssa, jossa kalpeat pohjoismaalaiset nuorukaiset kokoontuvat ryyppäämään ja tappelemaan kuuman kesän aikana. Mutta toistaiseksi kukaan ei kännää tai tappele, ei edes islantilaisten kulmassa. Olemme pettyneitä.

Kuten asiaan kuuluu, Jarkko Lahti istuu oman naamansa edessä. Se tuijottaa valtavasta julisteesta, jonka aiheena on hänen uusi elokuvansa, Mikko Myllylahden ohjaama Metsurin tarina. Lupaan, etten kerro kenellekään, mutta nappaan silti valokuvan.

Metsurin tarina on suloinen, outo elokuva yhdestä miehestä, vaatimattomasta Pepe-metsurista, joka yrittää pitää päänsä pinnalla huolimatta vaikeuksista ja vaivoista. Lahti kertoo tienneensä mistä löytäisi inspiraatiota rooliin.

– Aloin ajatella äitini karjalaisia sukulaisia, heidän rauhallista suhtautumistaan elämänpolulle osuviin traumaattisiin asioihin. Naisia, jotka olivat kokeneet sodan ja kohtasivat sen tyynesti. He hyväksyivät tapahtuneen. Jo lapsena se kosketti minua.

Jos ei voi tehdä mitään, on hyväksyttävä tosiasiat, Lahti lisää. Se muistuttaa hänen toisesta loistavasta roolistaan, jota myös juhlittiin Cannesissa.

– Olli Mäki oli myös mies, joka oli varma arvoistaan ja valinnoistaan. Hänen ei tarvinnut todistaa mitään kenellekään. Siinä mielessä hän on Pepen sukulaissielu, Lahti myöntelee.

Loppujen lopuksi kaikki on kiinni näkökulmasta. Voi valita onnellisuuden tai surullisuuden. Voi valita, pitääkö itseään voittajana vai häviäjänä.

– Meillä on pandemia, kammottava sota Ukrainassa, kaikkea sellaista sontaa, joka haastaa meitä. Voimme keskittyä kaikkeen pahaan maailmassa, tai voimme keskittyä valoon. Musiikkiin, ystäviin, lapsiin. Myös ne ovat totta, maailmassa on nyös kauneutta ja myötätuntoa.

Jokainen on voittaja

Helteessä lausutut eksistentialistiset pohdinnat alkavat tuntua järkevämmiltä, kun palkinnot julistetaan.

75. festivaalin Kultainen palmu meni Ruben Östlundin Triangle of Sadnessille. Hän on nyt kaksinkertainen Cannes-voittaja ja nousee muun muassa Francis Ford Coppolan ja Ken Loachin rinnalle. Hän ei kuitenkaan ollut ennakkosuosikki, kaukana siitä. Asema kuului Lukas Dhontin Closelle, intiimille tarinalle ikävästi päättyvästä lapsuuden ystävyydestä. Se sai monet kyyneliin.

The Telegraph -lehden kriitikko kertoi itkeneensä vielä arviota kirjoittaessaan, espanjalainen toimittaja purskahti itkuun yrittäessään kertoa minulle, miksi oli pitänyt siitä niin paljon, ja alkoi perata perhehistoriaansa.

Itse itken harvemmin, mutta Close on elokuva, jota on helppo rakastaa. Ja sydän oli syrjällään Grand Prix -palkinnon saaneen Dhontin puolesta, sillä taas hänelle oli povattu palkintoa, jota ei saanutkaan. Hänen edellinen elokuvansa Girl oli Oscar-ennakkosuosikki. Kun se ei päässyt lopulliselle ehdokaslistalle, hän ei poistunut hotellihuoneestaan koko päivänä.

Close.

Loppujen lopuksi kaikki on kiinni näkökulmasta.

Tuntuu siltä, ettei ranskalaisen Vincent Lindonin vetämä jury pystynyt tänä vuonna yksimielisyyteen. Lopulta he päätyivät palkitsemaan lähes kaikki.

Dhont sai jakaa Grand Prix’nsä Claire Denisin kanssa, jonka erotisoitu Stars at Noon huvitti monia, pitkälti nätin päähenkilönsä vaatimuksilla ”rommista ja shampoosta” ja dialogilla, joka tuntui James Bondista hylätyltä tekstiltä.

”Hyvät käytöstapasi koituvat lopulta kohtaloksesi” oli yksi seuraavana päivänä usein toistetuista suosikeista. Vaikka kenelläkään Cannesissa ei ole tapoja.

Puolan Jerzy Skolimowskin sympaattinen EO jakoi Jury-palkinnon äijien nyyhkydraama Le Otto Montagnen kanssa. Pienestä aasista sekä sitä rakastavista ja satuttavista ihmisistä kertova EO oli koskettava, paljon enemmän kuin Dardenne-veljesten ihan ok Tori et Lokita, joka sai perinteiden vuoksi palkinnon joka tapauksessa. Se alkaa tuntua jo refleksiltä.

Naisen paikka

Skolimowski kiitti nimeltä kaikkia elokuvan tekemiseen osallistuneita aaseja. The New York Timesin toimittaja oli aikaisemmin pohtinut, nähtäisiinkö niitä punaisella matolla.

– Vielä niitä ei ole nähty, mutta en ole varma täyttäisivätkö ne pukukoodivaatimukset, hän kirjoitti.

Hän tarkoitti sen vitsiksi, mutta sitä se ei ole. Vielä jokin aika sitten naisten oli pakko käyttää korkokenkiä punaisella matolla, tänä vuonna dene-heimoon kuuluva kanadalainen tuottaja pakotettiin riisumaan perinteiset mokkasiininsa. Myöhemmin hän kertoi turvamiesten kohdelleen häntä ”kuin rikollista”.

Zar Amir Ebrahimi, festivaalien paras näyttelijätär, ei peitellyt tunteitaan vastaanottaessaan palkintonsa Ali Abbasin jännäristä Holy Spider. Se kertoo iranilaisesta sarjamurhaajasta, joka 20 vuotta sitten päätti ”puhdistaa” kadut prostituoiduista.

Ebrahimi on mielenkiintoinen tapaus. Hän oli iranilainen kuuluisuus, joka lähti maasta, kun intiimiä materiaalia hänestä ladattiin nettiin. Hän syytti siitä entistä partneriaan. Alkujaan hänen oli tarkoitus hoitaa elokuvan roolitusta.

– Olen kulkenut pitkän matkan luoksenne. Sillä olen kohdannut nöyryytystä mutta myös elokuvaa. Yksinäisyyttä mutta myös elokuvaa. Pimeyttä mutta myös elokuvaa, hän runoili.

Aikaisemmin hän oli kertonut halunneensa tehdä elokuvan juuri siksi, että se kertoi naisista ja heidän ruumiistaan. Abbasi ei voinut kuvata tarinaa Iranissa, joten Jordania toimi korvikkeena.

– Asuin Iranissa. Tunnen yhteiskunnan ja sen naisvihan, vaikka näitä asioita tapahtuu käytännössä kaikkialla. Kaikkialta kuuluu tarinoita päällekäynneistä, työtoverien häirinnästä. Mutta Iranissa siihen liittyy myös uskonto.

– Tiedämme kuka murhaaja on, ja miten hän uskoi siihen mitä oli tekemässä. Naiset seisovat edelleen ”pyhän kaupungin” kaduilla. Heillä ei ole vaihtoehtoja, mutta he eivät saa apua. Sen sijaan heitä tapetaan, mikä aiheuttaa vain iloa, koska heitä ei enää tarvitse katsella.

Vastalause!

Julia Ducournaun voitettua viime vuonna Titanella kaikki puhuivat muutoksesta. Vallankumouksesta, nuorten naisohjaajien uusista elokuvista. Nyt niistä ei näy jälkeäkään.

Naisohjaajat juhlivat, mutta pääkilpasarjan ulkopuolelta. Siltä olisi heti voinut karsia viisi vähemmän vaikuttavaa teosta. No, ainakin Le Otto Montagessa oli toisena ohjaajana Charlotte Vandermeersch.

Hienoja elokuvia nähtiin Mia Hansen-Løveltä (One Fine Morning), Agnieszka Smoczyńskalta (The Silent Twins) ja Marie Kreutzerilta. Hänen Corsagessaan erinomainen Vicky Krieps on keisarinna Sissi, joka 40 ikävuotta lähestyessään ei enää voi kontrolloida elämäänsä, mutta hän voi sentään kontrolloida painoaan.

– Halusin nähdä enemmän naisia kilpasarjassa. Joskus tuntuu, että se on varattu miehille ja naisille on Un Certain Regard, Hansen-Løve sanoi Varietyn haastattelussa.

Corsage.

Festivaaliin kuuluu myös sekoitus kimaltelevaa spektaakkelia – Baz Luhrmannin Elvis ja George Millerin Kolmen tuhannen vuoden kaipuu – politiikkaa ja protesteja. Naismurhia, seksuaalista väkivaltaa ja sotaa vastaan. Cannes julisti, että tänä vuonna journalisteille ei jaettaisi lahjakasseja ”ympäristöllisistä syistä”, ja antoi sitten silmää räpäyttämättä Tom Cruisen lennättää kahdeksan hävittäjää Top Gun: Maverickin ensi-illan kunniaksi.

Ukrainalaiset elokuvantekijät eivät ilahtuneet. Se muistutti heitä liikaa siitä, mikä heitä odotti kotona. Heitä kohdeltiin melko kömpelösti myös festivaalien alussa. Vain minuutteja Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyn dramaattisen puheen jälkeen pistettiin pyörimöön pöhkö zombielokuva.

Cannes vain on sellainen – se ei osaa keskittyä kunnolla mihinkään kovin pitkäksi aikaa.

Ehkä se oli syynä Butterfly Vision -elokuvan tekijöiden päätökselle protestoida. He pitelivät punaisella matolla banneria: ”Venäläiset tappavat ukrainalaisia. Onko teistä vastenmielistä ja ongelmallista puhua kansanmurhasta?”

– Meille lahjoitetaan aseita ja pakolaisista huolehditaan, mistä olemme kiitollisia, mutta antautumisemme saisi monet tuntemaan olonsa mukavaksi. Sitähän meiltä odotetaan, totesi ohjaaja Maxim Nakonechnyi.

– Sen sijaan taistelemme identiteettimme ja vapautemme puolesta ja jotkut päätöksemme eivät taatusti saa suosiota tai tuntuvat äärimmäisiltä. Isoin haaste on silti vasta edessä: miten selviydymme yhteiskuntana.

Pamfir-draaman tuonut Dmytro Sukholytkyy-Sobchuk valitti venäläisen Tchaikovsky’s Wife -draaman ottamista kilpasarjaan.

– Cannes ei tajua, että valinta on Venäjälle ja sen propagandakoneistolle valtava palvelus. Koska he käyttävät sitä. Katsokaa venäläistä elokuvaa. Vuosien varrella on tehty loistavia elokuvia, mutta kuinka moni niistä on oikeasti kriittinen? Niillä on luotu myyttiä viattomasta venäläissotilaasta. Mutta kuinka moni heistä raiskasi ja murhasi?

Vain yksi päätös ei tuntunut aiheuttavan kohua tämän vuoden Cannesissa.

Vuosittain parhaalle koiranäyttelijälle jaettava Palm Dog -palkinto meni Britille, harmaalle villakoiralle elokuvasta War Pony. Sen olivat ohjanneet Gina Gammell ja Riley Keough – itse Elvis Presleyn tyttärentytär.

Palkinnon vastaanottaneet Keough ja Gammell kuvailivat lemmikkiä ”legendaksi”. Erityispalkinnon sai myös ukrainalaisterrieri Patron, joka etsii maamiinoja.

Yhtäkkiä kaikki ympärillämme tuntuvat lopen uupuneilta. Show’ta vain ei voi pysäyttää, ei vielä. Vuodesta toiseen se on yhtä aikaa turhauttava, kiinnostava ja masentava. Mutta kuten Lahti totesi, jos ei voi tehdä mitään, on hyväksyttävä tosiasiat.

Palm Dog -palkinnon perustaja Toby Rose aloittaa seremonian perinteisellä johdannolla: ”Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat, nartut ja hurtat!”

On aika lähteä kotiin.

Teksti: Marta Bałaga, Cannes