Ranskalaisohjaaja Jacques Audiard on tehnyt vakavia, palkittuja elokuvia kuten Kultaisen palmun voittaja Dheepan, Profeetta sekä Luihin ja ytimiin. Mutta hän on hauska. Promotoidessaan Sistersin veljeksiä hän hihitti, kuinka John C. Reilly -paran piti Joaquin Phoenixin ohella suitsia hevosta.
Hänen uutuutensa, Pariisi, 13. kaupunginosa ei sisällä hevosia tai väkivaltaa vaan suhteita: tunteellisia ja eroottisia.
– Muovikelmu on joidenkin mielestä seksikästä. Mutta ei enempää minusta, hän totesi nolostuttaen tulkkiaan.
– Vakavasti puhuen halusin vain kertoa rakkaustarinan.
Jotkut ovat sanoneet uutuuttasi feminiinisimmäksi elokuvaksesi.
Feminiininen on hyvä sana, koska ”feministinen elokuva” tarkoittaisi poliittista kannanottoa. En tiedä onko tämä poliittinen, vaikka siinä moderni, itsenäinen nainen etsii täyttymystä elämäänsä.
Westernin jälkeen halusin tehdä jotain muuta. Truffaut’n mukaan uusi elokuva on aina vastakohta edelliselle. No, tein romanttisen komedian, vaikka en täysin pidäkään termistä.
1990-luvulla romanttisia komedioita arvostettiin, mutta nyt niille naureskellaan.
Arvostan enemmän komediapuolta. Käsittelen usein vakavia asioita, ja komedia auttaa nousemaan aamulla eri asenteella. Pidän tietystä keveydestä, mielestäni länkkärinikin oli hauska.
Osoitit, että cowboytkin harjaavat hampaitaan.
Nimenomaan! Kiinnostavinta on, että näyttelijöiden kanssa on työskenneltävä eri tavalla. Olin nähnyt Noémie Merlantia vain vakavissa rooleissa, ja hän otti tämänkin vakavasti, olin suorastaan hämmästynyt. Emme päässeet puusta pitkälle, ennen kuin sanoin: ”Helvetti sentään, Noémie, ajattele komedioita, ajattele Diane Keatonia, kaikki kauniita kömpelyksen esittäjiä!” Hän ymmärsi heti.
Sankarittaresi eivät yritäkään olla täydellisiä, he pukevat päälleen jumppapöksyt, jos siltä tuntuu.
Hyvä, että se näkyi. Minua on aina kiehtonut kauneus, jolla ei ole tekemistä täydellisyyden kanssa. On aika jättää tylsä nätteily taakse. Nora on vakuuttunut keskinkertaisuudestaan, hän pitää itseään tylsänä. Vain toisen naisen kohtaaminen voi muuttaa sen. Vaikka näyttelijät ovat viehättäviä, hahmojen ei ole tarkoitus olla kauniita – vain seksikkäitä. Rehellisesti, ihmiset kiihottuvat mitä oudoimmista asioista.
Kuten netissä kameralle esiintyvistä seksitähdistä?
Mietin, miten nykyään puhumme rakkaudesta, miten viettelemme toisiamme. Koska nykyään on niin helppo löytää joku vaikka vain yhdeksi yöksi, ehkä sillä ei enää ole merkitystä? Mietin yhä Rohmerin kaunista Yöni Maudin kanssa -elokuvaa. Tarina miehestä ja naisesta, mutta aivan erilaisesta miehestä ja naisesta, sellaisia ei enää ole. Kauniita, vapaita. Puhuvat kommunismista ja Pascalista. Kun kuvittelee, että jotain roisimpaa tapahtuu, niin ei. He ovat jo kertoneet kaiken toisilleen! Heidän rakkautensa purkautui siihen keskusteluun, he rakastelivat sanoin. Päätin toimia toisin. Päähenkilöni menevät heti sänkyyn ja alkavat vasta sitten puhua. Mitä enemmän he välittävät, sitä hölmömpää keskustelu on. Tosielämässä he olisivat ärsyttäviä.
He ovat niin hämillään.
Eivätkä he ole enää edes teinejä, he ovat kolmekymppisiä. He ajelehtivat. Ymmärrän heitä, he ovat illuusioton sukupolvi. Raadettuaan vuosia kouluttautuakseen he eivät löydä kunnon töitä. Heidän kunnianhimollaan ei ole arvoa. He äänestävät samoja poliitikkoja, ja äkkiä heillä ei ole varaa mihinkään. Heidän on edelleen otettava tuntemattomia kämppäkaveriksi, eivätkä he tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Halusin kertoa hyvin erilaisia tarinoita. Yksi pettyy työhön, joka ei johda mihinkään, yksi unelmoi uudesta alusta, yksi rakastuu kämppikseensä. He käyvät läpi erilaisia kriisejä voimatta asettua aloilleen. Jokainen kokee kivuliaita pettymyksiä, mutta luultavasti se on hyvä, se auttaa ymmärtämään mitä haluaa.
Avaran ulkoilman jälkeen halusin myös kaupunkiin. Mitä vähemmän tilaa, sen parempi. Mutta olin jo kuvannut paljon Pariisissa, eikä se ole elokuvallisesti kovin kiinnostava kaupunki. Liian romanttinen ja jäykkä, museoita joka kulmassa. Päädyin kaupunginosaan, joka on Pariisin Chinatown. Olen itsekin asunut siellä, siellä on oikeaa elämää.
Haastattelu: Marta Bałaga
Rakkautta & Anarkiaa -elokuvia
Alcarras
★★★★
Berlinale ei tänä vuonna ollut kummoinen, mutta ainakin sieltä löytyi tämä pieni helmi maanviljelijäperheen maailmanlopusta. Carla Simon käyttää oman perheensä kokemuksia niin, että se sattuu, mutta hän on taitava jokapäiväisyyksien huomioija, vaikka pieni trimmaus olisikin tehnyt elokuvalle hyvää. MB
A Chiara
★★★★
Chiara on juhlimassa sisarensa 18-vuotissyntymäpäivää perheensä kanssa, kun auto syttyy palamaan perheen kotikadulla ja Chiaran isä katoaa. Kun 15-vuotias Chiara alkaa selvittää isänsä katoamista, purkautuu perheen vaiettujen salaisuuksien vyyhti vähitellen, ja Chiaran on tehtävä päätös tulevaisuutensa suhteen. Swamy Rotolo tekee hienon roolityön Chiarana. SB
Happening
★★★★
Harva ennusti tätä Venetsian voittajaksi viime vuonna, mutta päätös osoittautui oikeaksi. Armoton kuvaus nuoresta naisesta, joka yrittää saada abortin 1960-luvulla, on viime kuukausien ja lainmuutosten myötä muuttunut yhä pelottavammaksi. ”Voimme puhua abortista, kirjoittaa kirjoja ja tehdä elokuvia ja silti se on kiistakysymys. Tämä elokuva syntyi vihasta”, ohjaaja Audrey Diwan totesi. Se näkyy. MB
The Hole
★★★★
Emme ole jäävejä, sillä tämä oli kulttileffa Venetsiassa jo ennen kuin päädyimme juryyn sen ohjaajan kanssa viime vuonna. ”Piemonten speleologiryhmän uskomattomia seikkailuja” pilkattiin verkkaisesta tahdistaan ja ylistettiin tunnelmastaan. Jotkut kuorsasivat, jotkut lumoutuivat. Michelangelo Frammartino pitää hitaasta elokuvasta, mutta siinä on kiintymystä ja uteliaisuutta. Mutta varoitus: se kertoo luolassa kävelevistä ihmisistä. Pimeissä luolissa. MB
Licht – Stockhausen’s Legacy
★★
Elektronisen musiikin pioneerina pidetyn saksalaisen Karlheinz Stockhausenin maratonooppera Licht kestää 29 tuntia. Todellisuudessa Licht sisältää seitsemän eri oopperaa – jokainen nimetty yhden viikonpäivän mukaan. Dokumentti seuraa kuinka Alankomaissa valmistellaan 15 tunnin esitystä, jossa tarkoituksena on esittää oopperoiden parhaat palat. Stockhausen on kiinnostava persoona, mutta dokumentti esityksen valmistuksesta ei jaksa kiinnostaa. JR
The Novelist’s Film
★★★
Eteläkorealaisohjaaja Hong Sang-soon enimmäkseen mustavalkoisessa elokuvassa kirjoittajan blokista kärsivä kirjailija vierailee entisen kollegansa luona pienessä kylässä. Matkalla hän kohtaa sattumalta luottamuksensa pettäneen elokuvaohjaajan ja tutustuu ihailemaansa näyttelijään, joka innostaa häntä tekemään lyhytelokuvan. Lyhyeksi tarkoitetusta vierailusta tulee odottamaton matka menneisyyteen ja yllättävien sattumien kautta täysin uudenlaiseen tulevaisuuteen. Elokuva juhlistaa sattumien kauneutta ja kritisoi elokuvateollisuuden pinnallisuutta. SB
Paris 13th District
★★
Romanttinen komedia täynnä ärsyttäviä – ja sieviä – pariisilaisia osoittaa, että Jacques Audiard ei halua toistaa itseään. Mustavalkoinen fantasia pettymysten ja talousvaikeuksien täyttämästä elämästä ja seksin harrastamisesta ihmisten kanssa, jotka eivät vastaa tunteisiisi, ei ole kaikille, mutta ainakin se tutustuttaa Adrian Tomineen, jonka sarjakuvaan se perustuu. Se on kuin Sinkkuelämää, jossa kenelläkään ei ole varaa drinkkeihin. MB
Red Rocket
★★★★
Sean Bakerista on tullut seuraamisen arvoinen ohjaaja, eikä vain oudon nuorekkuutensa vuoksi. Hän kertoo yleensä köyhyydestä ja kitkuttelusta ja tekee siitä jotenkin ylevää ja rakastettavaa. Niin myös tässä tarinasta ex-pornotähdestä, joka edelleen unelmoi suuria mutta saa aikaan vähän – ja raivostuttaa kaikki siinä sivussa. Simon Rex on mahtava, yhtä aikaa halveksuttava ja jotenkin vastustamaton. Suloinen elokuva saa myös ajattelemaan. MB
Rimini
★★★★
Ulrich Seidl pitää pöyristyttämisestä, mutta tämä on itävaltalaisauteurin lempeämmästä päästä. Unohdettu iskelmätähti Richie Bravo esiintyy faneilleen Italiassa sesongin ulkopuolella seuranaan sumu ja pakolaiset. Bravo on säälittävä mutta myös oudon sympaattinen, jopa tehdessään kamalia käteisestä. Ei haittaa, että minusta hän muistutti Mickey Rourkea The Wrestlerissä. MB
The Sparks Brothers
★★★★
Veljesten Ron ja Russell Maelin musiikkiura alkoi 1960-luvulla ja jatkuu edelleen leikkisänä mutta kunnianhimoisena. Jos ei ole tähän mennessä ole ymmärtänyt Sparks-bändin nerokkuutta, on Edgar Wrightin runsas, periaatteessa perinteinen mutta myös hauska dokumentti pakkokatsottavaa. JV
The Tree of Eternal Love
★★
Virolaiskomedioilta voi yleensä odottaa hieman rempseämpää tai synkempää menoa, mutta Tree of Eternal Love on kaikkea muuta. Elokuva kertoo automekaanikko Kiikistä, jota pitkäaikainen tyttöystävä pettää ja kriisihän siitä syntyy. Kiik lähtee elokuvantekijäkaverinsa Eerikin kanssa tien päälle aikeinaan katkoa runko rakkauden puulta. Samalla kaksikko pohtii syntyjä syviä. Muuten hyvä, mutta elokuva ei ole järin hauska, syvällinen tai kekseliäs. Kivan näköinen elokuva tosin on, ottaen huomioon 40 000 euron minibudjetin. NI
JR – Jesse Raatikainen JV – Jouni Vikman MB – Marta Bałaga NI – Niko Ikonen SB – Susanna Bono