Noah Baumbachin elokuvissa kaikki haluavat laittaa ajan pauselle, kunnes oikea suunta löytyy. Hänen henkilöhahmonsa käyttäytyvät järjettömästi mutta eivät vailla perusteita. He tekevät outoja ratkaisuja, maalaavat itseään nurkkaan ja yrittävät sitten huijata itsensä sieltä pois. He tuskailevat oman identiteettinsä ja oman ikänsä kanssa.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Epävarmuudessa on jotain, johon katsoja samastuu kuin vahingossa. Noah Baumbachin hahmot eivät ole helppoja eivätkä ilmeisellä tavalla sympaattisia, ja juuri siksi heitä voi oppia todella rakastamaan. Jos pääsee ensi-inhotuksen ylitse.
Brooklynissa vuonna 1969 kirjoittajaperheeseen syntynyt Baumbach teki ohjausdebyyttinsä tasan 20 vuotta sitten. Kicking and Screaming (1995) seurasi opintonsa päättäneitä nuoria, jotka tuskailivat valmistumisen muassaan tuoman vapauden kanssa: miten irtautua vuosia rakennetusta opiskelijaidentiteetistä ja olla yhtäkkiä jotain muuta?
Kicking and Screaming on puhelias x-sukupolven elokuva, samaan tapaan kuin Slacker (1991) tai Reality Bites (1994). Se on myös kuvaava Baumbachin myöhemmästä tuotannosta, joka käsittelee paljolti samoja kysymyksiä kasvamisesta, aikuisuudesta, sukupolvista ja niiden välisistä kuiluista.
Baumbach oli debyyttiä tehdessään 24-vuotias, joten teemojen voi ajatella olleen ajankohtaisia. Baumbach on sittemminkin ammentanut elokuviinsa omasta elämästään. Ilmeisimmin tämä näkyy hänen ehkä juhlituimmassa elokuvassaan The Squid and the Whale (2005). Siinä vanhempien ero ja ydinperheen hajoaminen 1980-lukulaisessa Brooklynissa kuvataan nuoren Waltin (Jesse Eisenberg läpimurtoroolissaan) silmin.
Yhteys Baumbachin omaan lapsuuteen on ilmeinen ja ohjaajan itsensä myöntämä. Elokuvassa on paljon rekvisiittaa hänen lapsuudenkodistaan, Jeff Danielsin näyttelemä isä pukeutuu Baumbachin oikean isän vaatteisiin, ja yhdessä kohtauksessa isän heijastus jopa näkyy peilistä.
The Squid and the Whale
Baumbach etenee silti pitkälle välittömästä lähtöpisteestään, lapsuusmuistoista. Näkökulma vaihtelee eri hahmojen välillä ja elokuva kertoo samaan aikaan Waltista ja isästä, nuoremmasta Frankista (Owen Kline) ja tämän äidistä (Laura Linney). Baumbach ymmärtää hahmoista jokaista.
Eikä hän koskaan kirjoita ratkaisulähtöisesti. Isä Bernard ei yhtäkkiä opi virheistään, eikä perhe täten taianomaisesti eheydy. Hahmot ovat niin ongelmaisia ja niin oikeita, ettei Baumbach kirjoittajana saa heitä itseään paremmiksi.
Sama kiusallinen vaillinaisuus, tehottomuus oman itsensä paikkaamisessa, saavuttaa huippunsa Greenbergissä (2010). Ben Stillerin näyttelemä nelikymppinen, mielisairaalasta vapautunut puuseppä on ehkä Baumbachin inhottavin hahmo. Samalla hän on kaikista samastuttavin. Ihmisiä halveksiva, valituskirjeitä jättifirmoille harrastuksekseen laativa Roger Greenberg on kimppu niistä piirteistä, joita itsessämme eniten vieroksumme.
Erään yhdysvaltalaisteatterin kerrotaan kieltäneen hyvitykset lipun hinnasta tuntia elokuvan alkamisen jälkeen. Tuossa vaiheessa on nimittäin selvää, ettei päähenkilöstä saa muovattua romanttisen komedian vakihahmoa, viallista sankaria.
Greenbergiä voi ajatella ohjaajan alter egona: nelikymppisenä, omaa ikääntymistään voimatta tarkkailevana, ohi vauhdilla porhaltavaa iPhone-nuorisoa vähän pelkäävänä ja menneestä voimaa sekä arvoa hakevana taiteilijana. Hän muistuttaa LCD Soundsystemin kappaleesta Losing My Edge, jossa nelikymppinen James Murphy valittaa: ”I’m losing my edge to better-looking people with better ideas and more talent. And they’re actually really, really nice.”
Greenberg
45-vuotiaan Baumbachin tuorein elokuva While We’re Young asettaa vastatusten kaksi eri-ikäistä pariskuntaa. Ben Stillerin ja Naomi Wattsin nelikymppiset ovat löytäneet iPhonet, kun hipsterit Adam Driver ja Amanda Seyfried palvovat jo retron analogista hiljaisuutta. Nuorempien perässä on mahdoton pysyä.
Baumbachin hahmot ikään kuin haluavat painaa pause-nappulaa ja odottaa, että elämä vie heidät johonkin. Älypuhelimet ja vanhojen vinyylien näpräys ovat huonoja yrityksiä harhauttaa ajan kulua.
Halu ja hankaluus ymmärtää maailmaa ympärillä ja sovittaa itseään ajan virtaan ruokkivat olennaisella tavalla Baumbachin luomisvoimaa. Tärkeitä ovat myös näyttelijät, juuri nyt eritoten 31-vuotias Greta Gerwig. Ohjaajan muusa ja kirjoituskumppani ei ole niinkään tulkki kuin silta sukupolvien ylitse. Ja vähän toiseen suuntaan kuin ex-vaimo Jennifer Jason Leigh, 53.
Sattumalta – tai ei niin sattumalta – Gerwig ja Leigh näyttelevät molemmat juuri Greenbergissä oman erillisen sukupolvensa edustajia.
Frances Ha
Gerwig varmistaa myös sen, ettei ohjaaja poteroidu katkeraksi keski-ikäiseksi sivustakatsojaksi. Näyttelijän osittain kirjoittama ja suvereenisti tähdittämä Frances Ha (2012) on energisintä yhdysvaltalaista aikalaiskuvausta ehkä ikinä – kuin muistofiltterin läpi siivilöity versio tv-sarja Girlsistä. Kaksikon kolmas yhteistyö Mistress America (2015) on jo valmistunut ja saanut rutkasti kehuja osakseen. Sen Suomen levityksestä ei ole vielä tietoa.