Roland Emmerich on katastrofien mestari

Roland Emmerich ei olisi halunnut tehdä vuoden 2000 The Patriotia. Ei siksi, että pääosassa oli nykyään pahamaineinen Mel Gibson, jota Emmerich edelleen kutsuu parhaaksi työkaveriksi. Ei siksikään, että aiheena oli Yhdysvaltain vapaussota, jota voisi kuvitella melko oudoksi aiheeksi kaverille Stuttgartista. ”Halusin tehdä Midwayn”, selittää saksalainen über-ohjaaja Zürichissa pitämällään luennolla vastaanotettuaan sitä ennen oudosti nimetyn elämäntyöpalkinnon.

13.11.2019 09:00

Episodi kuunteli kiinnostuneena, kun Roland Emmerich selitti, miksi nyt ensi-iltaan saapunutta sotaelokuvaa saatiin odottaa parikymmentä vuotta.

– Minusta hetki oli oikea ja halusin kynäilijäksi William Goldmanin, sen hetken suurimman käsikirjoittajan. Sitten studion tyyppi soitti ja kysyi: ”Minulla on huonoja uutisia. Pystytkö tekemään sen alle sadalla miljoonalla?” Sanoin ei. Minua masensi, ja silloin ystäväni kertoi The Patriotista.

Ei silti tarvitse surra hänen puolestaan. Toisen maailmansodan draama Yhdysvaltojen laivaston merimiehistä ja lentäjistä, jotka sinnittelivät läpi Midwayn taistelun – neljä päivää kestäneen hyökkäyksen vuonna 1942, kuusi kuukautta Pearl Harborin jälkeen – on nyt tulossa teattereihin. Ed Skrein on syöksypommittaja Dick Best, joka upotti japanilaisen lentotukialuksen. Lisäksi siinä nähdään Woody Harrelson, Mandy Moore ja Luke Evans, vain muutamia mainitaksemme.

– Tarina on aina kiehtonut minua, vaikka se analysoituna on todella yksinkertainen. Ehkä on hyvä, etten saanut tehdä sitä silloin. Se kertoo fasisteja vastustavista ihmisistä ja nyt nationalismi yrittää tuhota globalisaation. Minusta kaikkien pitäisi työskennellä yhdessä, valtiot ovat vanhentunut aate. Mutta nyt kehotetaan olemaan nationalisti, mikä ratkaisee kaikki ongelmat. Juuri sellainen asenne johti toiseen maailmansotaan.

Ulos Schubladenista

Avoimesti homo Emmerich kampanjoi Hillary Clintonin ja lgbtq-oikeuksien puolesta, ja vuonna 2006 hän lahjoitti 150 000 dollaria Legacy Projektille homo- ja lesboelokuvien suojelemiseen. Hän on myös puhunut ilmastonmuutoksen vaaroista, mutta jostain kumman syystä häntä ei pidetä poliittisena ohjaajana.

– Kaikkien mielestä olen joku hullu oikeistolainen tai jotain. Täytyy puhua pr-tyypilleni siitä, Emmerich nauraa.

– Ihmisistä on hauskaa tunkea ihmisiä Schubladeniin. Olen urallani tehnyt kolme erittäin suosittua elokuvaa, jotka kaikki kertovat tuhosta. Joten he tietysti alkavat pitää minua minua tuhon mestarina. ”Herra Emmerich, mitä tuhoatte seuraavaksi? Minkä kaupungin aiotte tuhota?” Ei se ole helppoa, sen on käytävä järkeen. Elokuvien tarvitsee kertoa jostain, mistä tahansa. Otetaan Independence Day. Kaikki tietävät miltä tuntuu, kun tapahtuu jotain, mikä tuhoaa elämän. Se kertoo taistelusta vapauden puolesta.

Midway saattaakin yhdistää kaksi Emmerichin puolta: aktivistin ja tuhoaja-teutonin, joka on isoimmissa elokuvissaan pistänyt maapalloa palasiksi. Mutta jokaista The Day After Tomorrow’ta kohti on Shakespeare-salaliittojännäri Anonymous. Jokaista Independence Day: Uutta uhkaa kohti löytyy intohimoprojekti Stonewall mellakoista, joiden on sanottu käynnistäneen homojen vapautusliikkeen New Yorkissa vuonna 1969. Yhtä totta on, että mitä tahansa hän tekeekin, hän tekee sen isosti. Hänen lopputyökseen tekemänsä scifi-leffa oli viedä koulun vararikkoon.

– Aluksi minä ja pari muuta totesimme, että ei tehdä taas yhtä lyhäriä, tehdään jotain isompaa. Sitten he tipahtivat kuvioista ja minä olin yksin kässärin kanssa. Käytimme The Noah’s Ark Principle -elokuvaan noin 900 000 Saksan markkaa. Koulurukka! Onneksi isäni oli meitä parempi liikemies ja varmisti meille rahoituksen. Hän jopa antoi rahaa efekteihin, jotka minun piti maksaa ensimmäisenä takaisin.

Älä pilkkaa ohjaajaa, kiitos

Emmerichin puutarhatyökaluihin erikoistunut perhe ei tarjonnut taiteellista taustaa, mutta hän halusi jotain muuta.

– Onneksi kaksi vanhempaa veljeäni ryhtyivät perhebisnekseen, joten pääsin nopeasti pälkähästä. Olin aina kiinnostunut maalaamisesta, kirjallisuudesta. Istuin mieluummin nenä kirjassa kuin pelasin ulkona korista. Äiti patisteli minua ulos haukkaamaan happea!

Lopulta hän lähti ulos – Münchenin tv- ja elokuvaopistoon, jota myös Mika Kaurismäki kävi. Tarkoituksenaan valmistua… lavastajaksi.

– Olin kiinnostunut arkkitehtuurista, mutta tajusin sen vaativan taitoja fysiikassa ja matematiikassa. Joita minulla ei ollut, hän nauraa nyt. – Nainen, jonka alaisuudessa harjoittelin ehdotti elokuvakoulua. Mutta aloitin vasta kun näin Kolmannen asteen yhteyden. Sillä hetkellä jotain muuttui. En vielä todennut haluavani ohjata, ei minulla ollut hajuakaan miten se tapahtuisi. Mutta tiesin haluavani olla mukana sen kaltaisten elokuvien kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen se on ollut suurin inspiraationi. Tavalliset ihmiset kohtaavat jotain uskomatonta alienien saapuessa Maahan. Se toimi mallin monelle elokuvalleni.

The Noah’s Ark Principlen löydettyä tiensä suoraan Berlinaleen Emmerich perusti tuotantoyhtiö Centropolis Entertainmentin siskonsa kanssa. Nousujohteessa hän teki vauhdilla elokuvat Joey, Haamujahti ja Rangaistussiirtola Moon 44 vähät välittäen mitä Saksan elokuvassa tapahtui 1980-luvun loppupuolella. Sitten tuuli alkoi kääntyä.

– Aluksi elokuvani saivat hyvän vastaanoton. Sitten alettiin suhtautua epäillen tyyppiin, joka teki amerikkalaisen näköisiä tuotantoja Saksassa. Taloudellisesti meillä meni hyvin, mutta kriitikot alkoivat ruoskia minua, Emmerich muistelee.

– Muistan hyvin erään ryhmähaastiksen, jossa minua pilkattiin sarkastisesti. Minulle oli jo tarjottu Hollywoodista Stallone-leffaa [futuristinen toimintajännäri Isobar], ja päätin siltä istumalta tarttua siihen. Sanoin siskolleni: ”Paketoi pulju, me lähdemme Hollywoodiin!”

Jean-Claude Van Dammen surma

Hypetyksestä huolimatta Isobar ei koskaan toteutunut

– Se oli tyypillinen Hollywood-tarina, jossa yhtäkkiä ollaan Cannesissa, jossa mainostetaan isoja leffoja isoilla nimillä: ”Cameron & Schwarzenegger!” Meillä luki Emmerich & Stallone, ja kaikki kyselivät kuka tämä Emmerich-tyyppi on, kyseinen mies kertoo. – Tuottaja oli kuitenkin Joel Silver, emmekä tulleet lainkaan toimeen. Hän kertoi koko ajan miten tehdä elokuvia, eikä käsikirjoitus parantunut ajan myötä, päinvastoin. Olimme jo hyviä kavereita [tulevaisuuden käsikirjoituspartneri] Dean Devlinin kanssa, joka oli ollut Moon 44:ssä, ja kirjoitimme leffan vielä uusiksi. Silver ei edes lukenut sitä. Siinä vaiheessa löin pillit pussiin.

Hänelle tarjottiin heti pienempää elokuvaa.

– Ohjaaja otti loparit, koska ei halunnut tehdä sitä 30 miljoonalla dollarilla, minä tarjouduin hommaan 20:lla. Tajusin pian, että mitä taloudellisemmin pystyn työskentelemään sitä itsenäisemmin saan tehdä. [Tuottaja] Mario Kassar sanoi: ”Nimi on Universal Soldier, se kertoo geneettisesti parannelluista sotilaista ja tähtinä ovat Jean-Claude Van Damme ja Dolph Lundgren.” Vastasin: ”Kuka on Jean-Claude Van Damme?!” Vuokrasin kaikki hänen leffansa ja inhosin niitä. Dean sanoi: ”Älä työskentele heidän kanssaan, olet heitä parempi.” Mutta minulla oli idea: tappaisin heidät heti alussa.

Universal Soldier (jota Van Damme ironisesti edelleen pitää yhtenä parhaistaan) nosti Emmerichin osakkeita, ja vuoden 1994 Stargate – Tähtiportti teki hänestä tähden.

– Minulla oli jo koulussa ollut idea elokuvasta, mutta kukaan ei alkuun pitänyt siitä, ohjaaja kertoo seuraavasta liikkeestään.

– Kun Stargatesta tuli yllätyshitti, menin vaikutusvaltaisen agentin puheille ja sanoin ei kaikelle minulle tarjotulle. Halusin tehdä invaasioleffan. Dean ei, kesti kolme päivää taivutella hänet. Sitten kuulin, että tekeillä oli yhden suosikkohjaajani Tim Burtonin Mars hyökkää!

– Kaikki kehottivat minua luovuttamaan. Sen sijaan menimme Meksikoon kirjoittamaan. Halusimme vain päihittää Mars-leffan. Tiesin, että se oli aikataulutettu elokuuhun, joten nimesin omamme Independence Dayksi ja vaadin heinäkuun 4:nnen viikonloppua. Burton kuvasi jo täyttä päätä, mutta me kirjoitimme, kuvasimme ja viimeistelimme 10–11 kuukaudessa!

Ja maailma pysähtyi.

Iso, isompi, globaali supermyrsky

Vuoden isoin hitti oli ensimmäinen elokuva, joka tuotti 100 miljoonaa dollaria alle viikossa. Se teki Will Smithista leffatähden ja osoitti miten hyvä Emmerich oli räjäyttämään asioita paskaksi.

– Minulta kysytään usein uskonko alieneihin. Voi kun niitä olisikin, se on niin hyvä tarina, hän toteaa.

– Ne ovat ohittaneet haltiat ja vastaavat. Olen täysin agnostikko, ja minusta Hollywood kertoo nyt maailmalle väärää tarinaa. He opettavat lapsille, että supersankarit pelastavat maailman. Katastrofileffoissa tavallisten ihmisten on oltava sankareita.

Kuten hänen seuraavassa elokuvassaan.

– Minulle annettiin isoin elokuva, jonka halusivat tehdä kaikki paitsi minä: Godzilla. Koska en halunnut sitä, minulle syydettiin enemmän ja enemmän rahaa, ja sanoin: ”En tee Godzillaa, jossa Godzilla näyttää Godzillalta.” He vastasivat: ”Ihan sama, jos vain saat japanilaiset vakuutettua. [Edellinen ohjaaja] Jan de Bont nipotti joka yksityiskohdasta, mutta meitä ei kiinnosta pätkääkään.” Tein siitä liskon näköisen, eikä kukaan ollut moksiskaan. Se oli pettymys, koska nyt minun piti tehdä se! Se pärjäsi taloudellisesti ihan ok, mutta hirviöleffoilla on aina tietty raja vastassa. Se selvisi Peter Jacksonillekin, kun hän teki King Kongin. Minulle sanottiin sen peittoavan Independence Dayn, itse veikkasin puolta siitä. Vain määrätty joukko on kiinnostunut hirviöleffoista.

The Day After Tomorrow pärjäsi paremmin. Vaikka Emmerichilla oli Asiaa.

– Aloin huolestua ympäristöasioista ja päätin tehdä jotain. On vain oltava fiksu siinä miten sen tekee. Jokin aika sitten minulta kysyttiin miksei enää tehdä elokuvia ympäristöasioista. Koska pitäisi keksiä supersankari, joka taistelee ilmastonmuutosta vastaan, jotta ihmiset kiinnostuisivat!

Emmerichin piti silti huijata Hollywoodia.

– Kun puhuin ystävieni kanssa uudesta, ilmaston lämpenemisestä kertovasta elokuvastani, reaktio oli: ”Täh?!” Tajusin joutuvani keksimään jotain muuta, hän kertoo.

– Löysin Art Bellin ja Whitley Strieberin kirjan The Coming Global Superstorm. Art pyöritti hullua radio-ohjelmaa ja Whitley oli sitä tyyppiä, joka uskoo tulleensa ufojen sieppaamaksi. Jokin aika sitten hän kertoi minulle aivoihinsa istutetusta implantista. Päätin muuttaa nimen ja kirjoittaa sekaan vähän Independence Dayn tyyliä.”

Entä hänen näkemyksenä ilmastoasioista tätä nykyä?

– Olen pessimisti. Piristyin hieman, kun maailman lapset lähtivät kaduille protestoimaan ruotsalaistytön johdolla. Uusi sukupolvi ymmärtää ongelman laajuudeen. Poliitikot eivät edelleenkään välitä.

Muutaman flopin, vastaavateemaisen 2012:n ja 10,000 BC:n jätettyä ihmiset kylmiksi vaikutti siltä, että katsojat olisivat kyllästyneitä loputtomaan tuhoon. Emmerich jatkaa kuitenkin omalla urallaan, vaikka nyt hänen on välillä kokeiltava uusia polkuja.

Midway minun oli pakko kehitellä ilman apua. Kävin joka studiossa, kun sen budjetti oli vielä paljon isompi, ja kaikki sanoivat sitä liian kalliiksi. Se on yksi niitä asioita, jotka tuntuvat oman lajini ohjaajien tulevaisuudelta. Studiot eivät enää halua riskeerata.

Michael Bayn eeppisen katastrofin jälkeen eivät ainakaan sotaelokuvilla.

– He tutkivat niitä, päättivät että vain kolme oli tuonut rahat takaisin ja sanoivat kiitos ei. Avengers: Endgamen jälkeen Russon veljekset halusivat tehdä 60 miljoonalla elokuvan, joka ei ole jatko-osa, ja heilläkin oli ongelmia saada rahoitusta. Heidän edellisensä tuotti 2,8 miljardia, mutta sillä ei Hollywoodissa ole väliä. Siellä se ei ole heidän meriittinsä vaan koko koneiston ansiota. Aikaisemmin Hollywoodissakin toivottiin luovuutta, ja nyt tilanne on päinvastainen.

Ottaen huomioon, että toteaja on mies, jonka elokuvat ovat tuottaneet miljardeja, se saa ajattelemaan.

– Nyt tekemämme elokuvat eivät ole niin hyviä kuin 1970- ja 80-, jopa 90-luvulla. Se on vähän masentavaa, mutta sen kanssa on pystyttävä elämään.

Tai sitten sen voi yrittää räjäyttää ilmaan. Kunhan ei mainitse Pearl Harboria.

Teksti: Marta Bałaga, Zürich
Kuvat: Cinemanse

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia