Huolimatta kaikista Stellan Skarsgårdin saavutuksista on olemassa yksi rooli, jossa hän ei aivan onnistunut.
– Tein Muumipapasta mielestäsi pelottavan?! Olen pahoillani, hän sanoo, kun otamme puheeksi vuoden 2010 Muumi ja punainen pyrstötähti -elokuvan.
– Se on minulle hyvin henkilökohtainen asia, koska kasvoin muumien parissa ja perheeni oli oikea muumiperhe. Meillä ravasi ihmisiä, jotka saattoivat jäädä viikoiksi. Se oli yhtä kaaosta. Muumipappa ei mielestäni ole täydellinen isä, mutta Muumimamma on minulle ideaalinen äiti. Hän on rauhallinen, ei välitä läikkyneestä maidosta ja pitää koko hoidon kasassa.
Keskustelimme Skarsgårdin kanssa skandinaavisesta tavasta tehdä asioita, siitä lehdistötilaisuudesta ja Hurmaavassa petturissa täydentyvästä ympyrästä.
Hurmaavassa petturissa olet taas venäläinen. Edellisestä kerrasta on jo aikaa.
On kuin ympyrä olisi sulkeutunut, eikö. Kun aloin työskennellä Yhdysvalloissa, he halusivat minun esittävän jatkuvasti venäläiskonnia – kuten Punaisen lokakuun metsästyksessä. He eivät tienneet mitä tehdä aksentillani. Nykyään ollaan demokraattisempia, kaikki kuulostavat erilaisilta. Dima on hieno hahmo, paljon monitasoisempi kuin miltä näyttää, koska niin John le Carré kirjoittaa. Hän on venäläisen mafian rahanpesijä. Susanna [White] halusi hänestä hauskan, joten minulle annettiin outoja asuja ja sikari pureskeltavaksi. Samalla piti pystyä mieltämään hänet vaaralliseksi.
Pystyt varmaan samastumaan hänen perheenisä-puoleensa. Itselläsi on kahdeksan lasta.
Se lieneekin hänen ainut hyvä puolensa, koska hänen on ajateltava myös muita. Hän asettuu vastahankaan heidän puolestaan, ei henkilökohtaisesta eduntavoittelusta. Sain muuten roolinkin perhesyistä. Alexander oli työskennellyt Susannan kanssa [Generation Kill -sarjassa] ja piti siitä. En siis voinut kieltäytyä. Ainut ongelma oli, että minun piti pelata tennistä ja olen maailman huonoin siinä. Minulla ei ole ongelmia monen asian kanssa, joita muut näyttelijät ehkä karsastavat. Esimerkiksi alastomuus, kuten ehkä huomasit. Mutta tennis on ihan eri asia.
Olet esittänyt melko hämäriä tyyppejä. Missä määrin pyrit samastumaan hahmoihisi?
En edes yritä. Päätän vain mikä on roolin kannalta tarpeellista, jotta elokuva toimii. Se on tarkoitukseni näyttelijänä: saada elokuva toimimaan. Kaikki muu on ajanhukkaa. Minulla on oma raamini, jonka sisällä voin olla hyvinkin vapaa. Teen hahmosta älyllisiä hahmotelmia: mitä hän pelkää, mistä hän pitää, mitkä ovat hänen intohimonsa. Millaisia suhteita hänellä on muihin hahmoihin. Sitten työskentelen vuorosanojen kanssa, mutta en päätä miten ne lausun.
Et välitä stanislavskilaisesta metodinäyttelemises. Miksi?
Konstantin Stanislavski ja myöhemmin The Actors Studio New Yorkissa ovat tehneet hienoa työtä. Itse en käytä metodia, mutta se ei tarkoita, että siinä olisi jotain vikaa. Näytteleminen on monimutkainen ammatti. On vaikea määritellä mitä siinä tarkalleen on tekemässä. Siksi elokuvissa amatöörit ovat joskus ammattilaisia parempia. Lahjakas näyttelijä pystyy paljoon ilman Stanislavskiakin, mutta huonoa ei auta vaikka hänen suuntaansa heittäisi kuinka paljon Stanislavskia. Vaihtelen metodiani projektin mukaan. Vaikeinta on herätä eloon kameran edessä. Näyttelijät voivat työskennellä kovasti rooliin valmistautuessaan ja olla taitavia siinä, mutta se on kuollutta, jos siinä ei ole aitoa elämää. Oikea elämä ei ole järkeiltävissä. Joissakin metodeissaan Stanislavski pyrki tuomaan pintaan ei-älyllisen ja auttamaan näyttelijää olemaan läsnä. En siis noudata hänen oppejaan, mutta ei hän väärässäkään ole.
Näyttelemisesi on hyvin hienovaraista, usein lähes sisäistä.
Kamera näkee mitä ajattelet. Siksi on vältettävä valheita, oltava aito. Minusta kiinnostavaa on se, mitä tapahtuu pinnan alla. En näyttele vuorosanoja, pudottelen niitä vain. Elokuvassani En ganske snill mann minulla on ehkä kolme tai neljä repliikkiä. Mutta kaikki mitä tapahtuu vaikuttaa hahmoon, ja kamera näkee mitä hän tuntee. Myös yleisö havaitsee sen ja pystyy samastumaan hahmoon.
Samoin Lumiauramiehessä. Onko se ohjaaja Hans Petter Mollandin juttu?
Ei, se on käsikirjoittaja Kim Fupz Aakesonin juttu. Hän on outo – kirjoittaa upeita kohtauksia, mutta ne vaativat tiettyä lähestymistapaa. Hans Petter on siinä hyvä. En ganske snill man -käsikirjoitus kiersi ympäri ikuisuuden, ja kaikki pitivät sitä synkkänä ja surullisena. Luin sen, ja minusta se oli komedia. Peter oli samaa mieltä. Kukaan muu ei ymmärtänyt sitä. Ei hän halua, että olisin mykkä, olemme tehneet elokuvia, joissa puhun paljon. Pidän itse hiljaisuudesta, yritän aina päästä eroon mahdollisimman isosta osasta dialogia. Etenkin jos se selostaa tapahtumia, vihaan sitä.
Kristofer Hivju ja Stellan Skarsgård Lumiauramiehessä.
Liittyykö se jotenkin pohjoismaisuuteen?
Kasvoin Monty Pythonin, Billy Wilderin ja Charlie Chaplinin parissa, anglosaksisen huumorin, siis. Mutta saattaa siinä olla pohjoismaisuuttakin, jota näkee Kaurismäen veljesten tai Roy Anderssonin elokuvissa – ne ovat niin synkkiä ja silti ratkiriemukkaita. Maidemme kyky nauraa surkeudelle ja synkkyydelle on kehittynyt syystä.
On tavallaan mukava nauraa jollekin, joka toimii hyvin, kuten hyvinvointiyhteiskunnan käsitteelle.
Totta. Kaikelle pitäisi pystyä nauramaan, erityisesti asioille, jotka toimivat. Elän edelleen Skandinaviassa, koska se on mielestäni paras paikka maailmassa. Naiset ovat vapautuneempia kuin muualla, verot ovat korkeat mutta kukaan ei näänny nälkään, terveydenhoito ja yliopistot ovat ilmaisia. Se on hyvä malli. Jotkut määrittelevät minut feministiksi, mutta en sanoisi niin, koska Ruotsissa joka hemmetin poliitikko julistaa olevansa feministi. He vain pelkäävät (naurua). Siksi he käyvät gay pride -marsseilla. Uskon tasavertaisuuteen, kaikilla pitäisi olla sama arvo ja samat mahdollisuudet oli heillä penis tai ei ja olivat he mustia tai valkoisia. Sillä ei ole tekemistä poliittisen korrektiuden kanssa. Se on jotain, johon uskon.
Joitakin vuosia sitten kirjoitit Dagens Nyheteriin ja korostit maallisuuden tärkeyttä. Miksi?
Uskonnolla ei ollut minulle merkitystä ennen 9/11-iskuja. Olin silloin Kanadassa ja muistan järkyttyneeni, että joku oli valmis lentämään päin pilvenpiirtäjää jumalan nimissä. Seuraavana päivänä George W. Bush julisti, että olemme sodassa ja Jumala on meidän puolellamme. Jumala tuntuu aina olevan puhujan puolella, eikö. Luin Raamatun ja Koraanin, enkä voinut ymmärtää kuinka kukaan voisi uskoa sellaiseen roskaan.
Yksi sana: pelko.
Pelko siitä, että jos et palvo jumalaasi, hän tappaa sinut ja palat ikuisesti helvetissä. Sellaista diktaattoria palvovan ei pitäisi olla ylpeä, hänen pitäisi hävetä. Monia tuntuu hämmästyttävän, että ISIS tappaa uskonnon nimissä. Me olemme tehneet samaa Euroopassa tuhansia vuosia. Olemme teurastaneet kristinuskon nimissä, eikä siitä edes ole kovin kauan. Eri tavalla uskovien tappaminen on normi. Ihmiset yllättyivät, kun otin kantaa, koska Ruotsissa ei saisi hermostua. Sen vuoksi meillä on niin paljon hyviä näyttelijöitä – sanoi hän vaatimattomasti.
Koska he eivät näytä tunteitaan?
Ja silti heillä on ne. Se on eri asia kuin latinalaisissa kulttuureissa, joissa KAIKKI HUUDETAAN JULKI! Skandinaavisessa näyttelemistavassa asioita ei näytetä, mutta huolehditaan siitä, että ne kuplivat pinnan alla. Mikä on pajon kiinnostavampaa. On pidettävä pää kylmänä ja laitettava tunteet syrjään. Kulttuurimme myös välttää konflikteja, se on kompromissien yhteiskunta. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on se, että olemme onnistuneet rakentamaan yhden parhaiten toimivista järjestelmistä maailmassa. Tappelemisen sijaan työväenliike ja kapitalistit pystyivät sopimaan – ei lakkoja, tuloja tasataan ja kaikki menee hyvin. Huonoa on se, että kaikki kallistuu yleisen mielipiteen suuntaan ja eri tavalla ajattelevia karsastetaan. Kaikki ovat poliittisesti korrekteja ja se on hemmetin tylsää.
Sieltäkö Lars Von Trier on noussut? Puhkaisemaan itsetyytyväisyyden kuplaa. Paweł Pawlikowski sanoi, että Trier on onnekas työskennellessään maassa joka tarvitsee häntä.
Maailma tarvitsee häntä! Siinä on tyyppi, joka neuvoo näyttelemään raiskauskohtauksessa kuin romanttisessa komediassa. Mahtavaa. Meillä on hauskaa ja voin tehdä mitä haluan. Hänen kuvauspaikallaan ei ole arvojärjestystä. Valaisija tai somistuksesta vastaava voi mennä sanomaan Larsille, että ”tämä on roskaa”. Ja siitä voi keskustella. Tunnen itseni valtavan luovaksi hänen kanssaan. Dogvillen kohtauksella ei tietenkään ollut mitään tekemistä romanttisen komedian kanssa. Mutta hänen ajatustapansa teki siitä jotain kiinnostavaa. Häntä kiinnostaa nähdä mitä materiaalista saa puristettua, kuinka pitkälle rajoja toi työntää.
Vuonna 2011 hän sai sen selville.
Puhut Cannesista. Kuuluisan lehdistötilaisuuden jälkeen olin pari vuotta raivoissani, koska se lähti aivan lapasesta. Kaikki siinä huoneessa tunsivat Larsin ja tiesivät, ettei se ollut mikään iso juttu. Monet pahastuivat, kun hän sanoi voivansa ymmärtää Hitleriä ihmisenä. Ja se on mahdollista, koska Hitler on ihminen siinä missä me kaikki, mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Lars kasvoi juutalaisena ja sai sitten selville, ettei hänen isänsä ollut hänen isänsä. Se olikin hänen äitinsä saksalainen rakastaja. ”Olen siis natsi”, hän sanoi. Se oli vitsi. Ei erityisen hyvä, mutta vitsi – ei sen enempää. Kaikki toimittajat tiesivät täsmälleen mitä hän tarkoitti, mutta he tarvitsivat otsikoita. Eniten petyin itse Cannesin festivaaliin. He pakottivat hänet pyytämään anteeksi, hän pyysi, ja silti hänet potkittiin pihalle. Kaikki tietävät, ettei hän ole antisemitistinen, kaukana siitä.
Ironisesti kyseinen vuosi oli omistettu sananvapaudelle.
Nimenomaan! Hän pahoitteli, mutta koska Lars on Lars, hänen piti lisätä, ettei hän ole samaa mieltä Israelin politiikan kanssa (naurua). Seuraavana päivänä hän sai porttikiellon. Pelkurit. Mercedes-Benz oli sen vuoden pääsponsori, eivätkä he halua puhua toisesta maailmansodasta. Ymmärrettävästi. Ranskassa on herjauslakeja ja he pelkäävät kaikkea. Mutta Lars ei sanonut mitään negatiivista juutalaisista, paitsi ehkä Susanne Bierista – ja sekin liittyi hänen ohjauksiinsa, ei hänen taustaansa.
Tiesikö Trier tuhnuisesta 1970-luvustasi ennen Nymphomaniacia? Kuten elokuvasta Anita – raportti 17-vuotiaasta nymfomaanista?
En tiedä, en ole tutkinut hänen pornokirjastoaan. Kuka tietää mitä sieltä löytyisi. Tosin nykyään se ei olisi edes pehmopornoa – siinä näkyy vähemmän kuin missä tahansa nykyelokuvassa. Tuskin Lars tiesi, koska hän ei olisi malttanut olla piikittelemättä. Mutta jos tiesi, niin se tekele on sittenkin saanut jotain aikaan (naurua). Teen niin paljon seksikohtauksia ja olen niin usein alasti, että minulta kysytään onko se vaikeaa. Ei ole. Vaikeaa on paljastaa sielunsa. Henkinen alastomuus on vaikeampaa kuin kroppansa esittely. Kun Lars esitteli Nymphomaniac-projektia, hän sanoi, että se olisi pornoelokuva ja minä olisin pääosassa mutta en pääsisi panemaan (naurua). Sitten hän lisäsi: ”Näytän kalusi, mutta se on löysä”. Lopulta ennakkopuheet olivat aiheettomia, sillä Nymphomaniacia on mahdotonta mieltää pornoksi – kuka sitä katsellessa runkkaisi?
Toivottavasti et odota minun vastaavan tuohon.
Ihmiset – etenkin amerikkalaiset – hermostuvat helposti seksistä puhuttaessa. Ruotsalaiset eivät, eivätkä luullakseni suomalaisetkaan. Ehkä koska emme saa sitä niin usein kuin haluaisimme. Yksi kasku kuvaa asiaa hyvin. Kaksi tyyppiä istuu metsässä jossain pohjoisessa. He ovat hiljaa kunnes toinen kysyy: ”Kummasta pidät enemmän, naimisesta vai runkkaamisesta”. He istuvat taas tovin hiljaa, kunnes toinen vastaa: ”Panemisesta”. Hiljaisuus. ”Miksi?” Vielä hetki hiljaisuutta ja toinen vastaa: ”Siinä tapaa muita ihmisiä”. Siinä on pohjoismainen ajattelutapa pähkinänkuoressa.