Tositapahtumiin perustuva rikosdraama Boston Strangler seuraa kahden toimittajan kamppailua uutisoida naisiin kohdistuvista murhista. Keira Knightleyn ja Carrie Coonin hahmot, Loretta McLaughlin ja Jean Cole, menevät läpi harmaan kiven, jotta saavat Boston Record -sanomalehden pomon (Chris Cooper) uskomaan, että lehden lukijoilla – tavallisella työläisväestöllä – on oikeus tietää, että heidän henkensä on vaarassa.
– Esitän Jack MacLainea, jonka mielestä kolmen tavallisen naisen murhat eivät kiinnosta ketään. Hän muuttaa kantansa, kun Keiran esittämä Loretta sanoo, että he olivat kuin kuka tahansa lehden lukija. Mutta vaikka Jack lopulta näyttää vihreää valoa, joutuvat naiset pallottelemaan kaikki ideansa hänen kauttaan. Välillä hän on kuin mentori, mutta aina hän ei ole yhtä mukava, Chris Cooper kertoo Zoomin välityksellä pidetyssä pressikonferenssissa.
Salapoliisityötä ja onnenpotkuja
Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja, itsekin Bostonin kasvatti Matt Ruskin ei halunnut asettaa rikoksentekijää jalustalle. Siksi hänen kasvojaan ei näytetä elokuvassa, vaan 1960-luvulle sijoittuva murhamysteeri kerrotaan toimittajien Loretta McLaughlin ja Jean Cole näkökulmista.
– Koko elokuvan suuri kysymys on, että kuka on murhaaja tai ketkä ovat murhaajia. Koska tähän ei ole varmaa vastausta, en halunnut antaa henkilölle kasvoja. En halunnut tehdä elokuvaa murhaajan perspektiivistä tai etsivätarinaa, Ruskin selittää ja jatkaa:
– Boston Strangler oli minulle käsitteenä tuttu, mutta vasta kun aloin lukea aiheesta enemmän, minulle selvisi, kuinka moniulotteinen ja täynnä erilaisia käänteitä rikosvyyhti oli. Opin, että Loretta ja Jean olivat ensimmäisten joukossa, jotka yhdistivät murhat keskenään ja antoivat murhaajalle nimen Boston Strangler. Se oli houkutteleva kulma elokuvalle. Samalla se kuvaa Bostonin kaupunkia tuona aikana.
McLaughlinista ja Colesta ei löytynyt paljoa tietoa julkisista arkistoista, mutta Ruskinilla oli onnea matkassa.
– Luin Jean Colen muistokirjoituksen ja siinä mainittiin, että hänellä on kaksi tytärtä. Toisella heistä oli Facebook-sivu ja sivulla oli yksi kuva, jossa hänellä oli käsi vanhan kaverini ympärillä. Soitin frendilleni ja kysyin, miten hän tunsi naisen. Hän kertoi, että kuvan nainen oli hänen äitinsä ja Jean Cole hänen isoäitinsä. Hän tutustutti minut myös Lorettan sukulaisille. Mitä enemmän kuulin heistä, sitä enemmän ihailin heitä, Ruskin muistelee.
Näkymättömät naiset
Myös Knightleyn ja Coonin mielestä kahden naistoimittajan näkökulma on mielenkiintoinen. McLaughlinista ja Colesta tuli elinikäisiä ystäviä.
– Aiemmin historiankirjat ovat pyyhkineet pois heidän osuuteensa, vaikka he kirjoittivat aiheesta ensimmäisenä. Lorettan sinnikkyys inspiroi minua. Hän yritti tasapainotella kodin, lastenkasvatuksen ja uran välillä miesten dominoimalla työpaikalla sekä saada oikeutta murhatuille naisille. Lopulta hänestä tuli palkittu toimittaja, jonka lapset ihannoivat häntä, Knightley toteaa.
– Oli liikuttavaa tutustua heidän tarinoihinsa ja siihen, kuinka heistä tuli toimittajia. Heidän elämänsä kuulostivat samankaltaisilta kuin naisten, joiden kanssa kasvoin keskilännessä. Äitini oli sairaanhoitaja, toinen isoäitini opettaja, toinen kotiäiti. Sihteerin työn lisäksi ne olivat silloin ainoat vaihtoehdot naisille, Coon sanoo.
Chris Cooper.
– Elokuva on kunnianosoitus tutkivia naistoimittajia kohtaan. On tärkeää, että naisia on päättävässä asemassa. He painottavat erilaisten asioiden tärkeyttä kuin miehet. Bostonilaisilla oli oikeus tietää murhista jo pelkästään sen takia, että naiset osasivat olla varuillaan ja pysyä turvassa, Knightley miettii.
Naisten aseman vähättely oli tyypillistä 1960-luvun työkulttuurissa.
– Jean oli käytännöllinen feministi. Hän ei tehnyt suurta numeroa itsestään ja teki työnsä tunnollisesti. Hän tienasi 30 dollaria viikossa ja hänen lapsenvahtinsa maksoivat 25 dollaria viikossa. Kun hän pyysi palkankorotusta, hänen mieskollegansa tukivat palkankorotuspyyntöä. Silloin oli tärkeää, että naisilla oli miehiä puhumassa puolestaan, Coon kertoo.
Cooper löysi enemmän materiaalia hahmoonsa.
– Puhuin Pulitzer-voittaja Eileen McNamaran kanssa, joka työskenteli Boston Globessa 1970- ja 1980-luvuilla. Loretta oli silloin Eileenin mentori, joten hän pystyi kertomaan minulle paljon menneistä ajoista ja auttoi minua löytämään lähdemateriaalia. Siinä oli paljon tyypillistä 1960-luvun hierarkiaa ja terminologiaa. Jack MacLaine ei ollut koskaan erityisen kiinnostunut murhista, niin kuin ei ollut myöskään Bostonin poliisi. Tapahtuma oli häpeäpilkku poliisilaitokselle.
Alessandro Nivola esittää etsivä Jim Conleytä, joka turhautuu poliisilaitoksen saamattomuuteen ja ottaa yhteyttä McLaughliniin. Heillä on sama päämärä: ratkaista murhat.
– Jimillä on Lorettan tavoin pakkomielle löytää murhaaja. Hän on suuttunut poliisilaitoksen välinpitämättömyyteen ja siihen, että he eivät käytä murhatutkimuksissa modernimpaa tekniikkaa. He eivät halua yhdistää murhia toisiinsa. Jim tekee epätoivoisen eleen ja ottaa yhteyttä toimittajaan silläkin uhalla, että jää kiinni osastonsa luottamuksen pettämisestä, Nivola kertoo.
Ruskin muistuttaa, että vielä 1960-luvulla sarjamurhaaja ei ollut yleisesti käytetty käsite.
– Murhatutkimukset olivat silloin vielä lapsenkengissä. Psykologin kanssa rikoksen tekijän profilointi oli uutta. Vain muutama edistyksellinen poliisi oli halukas ajattelemaan asioista avoimemmin ja kuuntelemaan toimittajien aikaansaannoksia, Ruskin toteaa.
Teksti: Kirpi Uimonen
Kuvat: 20th Century Studios