Seksiä, huumeita ja höyheniä – Rocketman kertoo elävän legendan tarinan

Elton John on elävä legenda. 1960-luvulla musisoinnin aloittanut lauluntekijä on tehtaillut hittejä toisensa toisena jälkeen. Nyt hänestä on ohjannut elämäkerran The Queen -bändistä ja Freddie Mercurysta kertovan Bohemian Rhapsodyn viimeistellyt Dexter Fletcher. Ohjaajan mukaan kyseessä on kaksi hyvin erilaista elokuvaa, vaikka ne osin myös risteävät toisiaan. Kuvauspaikkavierailulla Lontoossa Episodi tapasi myös Elton Johnia esittävän Taron Egertonin.

13.5.2019 09:00

Reggie Dwightin alias Elton Johnin elämäkertaelokuva Rocketman ei ole ensimmäinen kerta, kun musiikkilegendan ja häntä esittävän Taron Egertonin tiet kohtaavat. He ovat nimittäin aikaisemminkin jopa näytelleet samassa elokuvassa: Matthew Vaughnin ohjaamassa vuoden 2017 Kingsman-jatko-osassa Kultainen kehä (The Golden Circle).

Aikaisempikin linkki löytyy: Egerton antoi vuoden 2016 Sing-animaatiossa äänensä Johnny-gorillalle ja lauloi muun muassa I’m Still Standing -kappaleen. Rocketmanin siemenet kylvettiin vieläkin aikaisemmin.

– Tämä on ollut työn alla jo kauan. Kun se oli eri käsissä, Tom Hardyn oli pitkään tarkoitus näytellä rooli. Minä esitän Eltonia 17-vuotiaasta, ja Tom… no, aika ajoi hieman hänen ohitseen, sillä hän täytti 40. Näin se meni: levytimme Hugh Jackmanin kanssa kappaleen Eddie the Eaglen -lopputeksteihin, ja Matthew Vaughn kuuli ensimmäistä kertaa minun laulavan. Luulen, että rattaat hänen päässään alkoivat raksuttaa silloin, Egerton kertoo.

– Ehkä luen vähän rivien välistä, mutta kun teimme Kingsman 2:sta, he olivat tainneet ajautua umpikujaan Rocketmanin kanssa ja aluillaan oleva yhteys Matthew’n kanssa oli tekemässä siitä taas totta. Hän kysyi kiinnostaisiko se minua, ja olin hyvin, hyvin peloissani. Se on tapauksia, joissa katuu niin tekemistä kuin tekemättä jättämistä. Olen varma, että monet rakastavat elokuvaa, mutta yhtä varma, että monet vihaavat sitä. Ihmiset tuntevat tavallaan omistavansa jonkin sellaisen, joka on koskettanut heitä. Mutta olen rauhallinen, olen tehnyt parhaani ja luonut jotain, josta olen oikeasti aika ylpeä.

Tuottaja Adam Bohling vahvistaa Egertonin arvailut.

– Elton Johnin ja David Furnishin tuotantoyhtiö Rocket Pictures työsti projektia vuosia. Sitten Elton tuli elokuvaamme Kingsman: Kultainen kehä ja alkoi puhua aiheesta Vaughnin kanssa. Olemme työskennelleet Matthew’n kanssa yhdessä jo 25 vuotta, ja hän halusi, että elokuvasta tulisi todellisuutta. Niinpä hän keräsi porukan kasaan ja palkkasimme Dexterin ja Taronin jo aika aikaisessa vaiheessa. Dexter on ollut vahvasti mukana alusta asti, kun tuotanto käynnistyi pian Kultaisen kehän valmistumisen jälkeen. Maaliskuussa [2018] koneisto pyörähti tosissaan käyntiin.

Musiikkielokuvia ja musikaaleja

Musiikin kautta tarinaa kertovissa elokuvissa on omat niksinsä, minkä näyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Dexter Fletcher myöntää, tosin varauksin.

– Kaikki elokuvan tekemiseen liittyvä on haastavaa, mutta tällaisiin hetkiin liittyy omat vaikeutensa. Mutta olen tehnyt musikaalin aikaisemminkin.

Hän ei tarkoita Bohemian Rhapsodya, jonka hän saatteli loppusuoralle ennen Elton John -elokuvaa.

– Itse en laske Bohemian Rhapsodya musikaaliksi. Se on musiikkielokuva, tämä on musikaali. Tein skottibändi The Proclaimersin musiikkiin perustuvan leffan Sunshine on Leith [2013], ja lapsinäyttelijänä vuosia sitten olin mukana monissa musikaaleissa, joten se on tuttu maailma. Tällaisia kohtauksia pitää lähestyä kuten missä tahansa elokuvassa, jossa on autotakaa-ajo, tappelukohtaus tai muu vastaava, jossa usean ihmisen kameran edessä ja takana on näytettävä taitonsa samanaikaisesti. Täytyy vain olla näkemystä ja ymmärrystä siitä mitä tarinan sisällä haluaa kertoa sillä kyseisellä laululla. Välillä kieltämättä oppii tehdessään, mutta kun palaset loksahtavat kohdilleen…

Luulisi silti, että kahden peräkkäisen musiikkielokuvan laulut menisivät jo sekaisin päässä. Fletcher mukaan onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

– Ne olivat minulle kaksi erillista latua. Bohemian Rhapsodyssa tulin vain viimeistelemään jotain, joka oli kulkenut omia polkujaan ennen minua. Se on elokuva, jossa on musiikkia, Rocketman on musikaali. Niissä on siis aiheeseen hyvin erilainen lähestymis- ja käsittelytapa. Sattumalta ne kyllä risteävät, sillä niissä on samoja henkilöitä. Mutta tämä on ollut intohimoprojektini, toisessa kävin vain auttamassa.

Fletcher ottaa vertailukohdaksi vielä yhden musiikkielokuvailmiön, Abbaa kierrättävät Mamma Miat.

Mamma Mia on täyttä fiktiota, joka käyttää lauluja luodakseen uuden ja alkuperäisen tarinan. Bohemian Rhapsody on elämäkerta. Olemme jossain siinä välillä, sillä teemme Eltonin lauluista musikaalinumeroita, mutta käytämme niitä kertoaksemme Eltonin elämästä. Kyse on Eltonin uskomattomasta selviytymis- ja muutostarinasta, vaikka musiikin käyttö on fantasiaa, ei mitään konserttikuvastoa. Eltonin sanoittaja Bernie Taupin on hieno tarinankertoja, todellinen runoilija. Kun laulujen sanoja ja niiden kertomuksia tutkii ja soveltaa niitä sitten Eltonin ja Bernien tarinaan, ne avaavat jännittäviä ja hauskoja tulkintamahdollisuuksia.

Viime aikojen tarjonnasta huolimatta musikaali on edelleen harvinaisuus Hollywoodissa.

– Ehkä se on riski. Ihmiset alkavat yhtäkkiä laulaa… ohjaaja pohtii.

– Nykymaku on ehkä realistisempaa, mutta musikaaleissa on upeaa juuri se, että voi olla rohkea ja ottaa riskejä. Lähteekö yleisö mukaan matkalle vai onko se kyynisempi? Eskapismista pitäisi nauttia sopivissa annoksissa. The Greatest Showman on upeaa pakoa todellisuudesta. Se on melko simppeli, mutta siinä on jotain, kun samastuttava sisäinen ääni puhkeaa lauluun. Elokuvissa kuva, ääni ja musiikki yhdistyvät voimallisesti. Niin elokuva alkoikin: oli kangas, ihminen ja piano. Se on jotain, mikä on ymmärrettävää kaikilla kielillä, kaiken ikäisille. Jos se kolahtaa, se kolahtaa. Siksi haluan tehdä se oikein… mutta kukapa haluaisikaan tehdä huonoa elokuvaa, Fletcher naurahtaa.

Fletcher ei usko, että tulee ongelmia tavoittaa nuorempia sukupolvia, sillä hänen on vaikea kuvitella ketään, joka ei tuntisi jotain Elton Johnin kappaletta.

– Teemme myös uusia tulkintoja. Ei ole ollut kahta samanlaista päivää. Emme ole kuvanneet aikajärjestyksessä, mikä on ollut emotionaalisesti rankkaa Taronille. Koska käymme läpi niin ison osan Eltonin elämästä, kaikkien osastojen on koko ajan työskenneltävä täysillä tarinan kertomiseksi. Lisäksi meillä on valtavia lavasteita, joiden herättäminen eloon valkokankaalla on vaikeaa mutta myös innostavaa.

– Emme koskaan tyydy ensimmäiseen ideaan, ja yleensä seuraava on vahvempi. Asetimme itsellemme haasteen kaivautua aina syvemmälle. Sanoin jo alussa niin jokaiselle tuotannon osastolle ja siksi olemme saaneet aikaiseksi upeita kuvia. Oletteko nähneet punaisen puvun, jossa Elton aloittaa? Se syntyi, kun puvustaja pohti asiaa: ”Sen pitää olla isompi ja rohkeampi ja parempi”. Hän tuli takaisin, höyhenet olivat isompia ja se vain kasvoi ja kasvoi. Haastamalla itseämme olemme nousseet Eltonin elämän todellisen uskomattomuuden tasalle, Fletcher hehkuttaa.

Kaksi ikonia

Egerton tapasi Freddie Mercurya esittävän Rami Malekin ja he puhuivat rooleistaan. Eivät kuulemma kuitenkaan kovin syvällisesti.

– Taisimme olla kuin kaksi pelästynyttä pikkupoikaa, Egerton hekottaa.

– Fanitan Ramia, enkä keksi parempaa esittäjää Freddien rooliin. Tapasimme eräissä juhlissa, kun hän oli jo loppusuoralla omalla matkallaan ja minä olin aloittamassa omaani. Luultavasti tunsimme vain olevamme maailman onnekkaimmat kundit päästessämme esittämään niin ikonisia ihmisiä. Olimme myös hieman kauhuissamme. En ole vielä nähnyt Bohemian Rhapsodya, mutta olen kuullut paljon hyvää. Tiedän sen verran, että se on ilmeisesti perinteisempi elämäkerta, kun taas meidän elokuvamme on musikaali.

Malekin oli hiottava liikkumistaan ja liikkeitään pitkään. Egertonin mukaan hänen tilanteensa oli erilainen.

– Freddie oli hyvin ilmeikäs ja tilaa vievä persoona, jonka maneereihin kuului uskomattoman maskuliinisia ja lihaksekkaita poseerauksia. Voin hyvin kuvitella, että Ramin täytyi kamppailla niiden kanssa, koska ne eivät tule hänelle luonnostaan. Minun tapauksessani kyseessä oli enemmän läsnäolosta ja hallinnasta. Eltonissa ja hänen yhteydessään yleisön kanssa on jotain erityistä. Itse asiassa Freddiessä ja Eltonissa on yhteistä jonkinlainen leijonannälkä huomioon… Onneksi minusta on mukava olla kaiken keskipisteessä, joten en joutunut pahemmin ponnistelemaan, Egerton nauraa.

– Minun haasteeni oli esittää henkilöä, joka on yhtä aikaa maailman itsevarmin, itsepintaisin ja väsymättömin päällepäsmäri ja samalla uskomattoman herkkä ja hauras ja hellä ja empaattinen, puhumattakaan epävarmasta. Niiden piirteiden saumaton yhteenliittäminen oli vaikeaa.

 

Kahdet kasvot

Elton John on äärimmäisyyksien ihminen. Hänen lavapersoonansa on ylilyövä – onpa hän pukeutunut Aku Ankaksikin – mutta yksityiselämäänsä hän suojelee. Hän on myös pahamaineisen äkkipikainen.

– Tai on ainakin ollut, toteaa Egerton, joka tutustui diivaan projektin myötä paremmin viettämällä aikaa tämän ja tämän partnerin David Furnishin kotikartanossa.

– Kyseessä on sensuroimaton tarina, mielestäni ylitän monta kertaa rajat siinä mitä yleensä pidetään hyväksyttävinä luonteenpiirteinä ja käytöksenä sympaattiselta päähenkilöltä. Hän menee luonteeltaan ääripäästä toiseen. Niin menee myös minun suoritukseni. Minua ei kiinnostanut tehdä kaunisteltua ja sievisteltyä versiosta. Mikäli se säilyy leikkauksessa, kuten kovasti toivon, tämän pitäisi olla hyvin mielenkiintoista katsottavaa.

Dexter Fletcher toivoo, että yleisö oppisi jotain uutta Elton Johnin sielunelämästä.

– Tosiasiat voi googlata, mutta me tutkimme miehen tunne-elämää, sitä mikä ohjasi ja motivoi häntä tietyissä elämänvaiheissa. Haluamme kertoa inhimillisen tarinan, joka osoittaa millainen selviytyjä hän on ja miten se valaa uskoa elämään. Tarinan voisi kertoa monellakin tavalla, nyt se sattuu olemaan tosipohjainen kertomus yhdestä aikamme kiinnostavimmista muusikoista. Se on vain bonusta meille. Lisäksi meillä on kaikki se musiikki käytettävissämme, mutta tähtäimessä on ihminen kaiken ytimessä.

Egertonkin löysi Johnista uuden puolen.

– Sitä ajattelee, että Eltonin kaltainen ihminen, josta on tullut ikoni, on jo kristallisoitunut lopulliseen muotoonsa; hän ei enää kasva. Näyttelijälle se saattaa muodostua ohjenuoraksi toista ihmistä esittäessä. Mutta muistan hänen sanoneen, että hänen isänsä kuoli jo 20 vuotta sitten ja edelleen hän yrittää tehdä tähän vaikutuksen. Se oli valtava juttu. Rocketmanissa on kohtaus, jossa Elton tapaa isänsä viimeistä kertaa. Kuulin Eltonin sanat päässäni ja se auttoi henkilöimään ja inhimillistämään kohtaamista. Kun oppii tuntemaan Eltonia, tajuaa kuin hauras ihminen hän on, haavoittuvainen hyvin kauniilla tavalla.

– Hän on aseistariisuvan suora ihminen, jopa järkyttävissä määrin. Luulen, että se juontaa hänen toipumusprosessistaan, jossa jakaminen on ollut osa paranemista. Hän on avoin ja sinut heikkouksiensa kanssa. Hänen kohtaamisestaan kerron vielä lapsenlapsilleni.

Visuaalisella puolellakin on luvassa jotain erikoista. Egerton sanoo, että hänellä on noin 60 erilaista, toinen toistaan satumaisempaa asua. Eikä siinä vielä kaikki.

Julian Day on mahtava puvustaja. Työskentelimme yhdessä Robin Hoodissa ja olemme olleet ystäviä siitä lähtien. On ollut hauskaa kehitellä Eltonin ulkoasua, sillä kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta. Toimeksianto oli kunnioittaa tosiasioita, mutta liioitella ja vääristellä niitä ja luoda jotain uutta. Versio ankkapuvusta on mukana, mutta se on erilainen. Elokuva on liioiteltu ja tapahtuu omassa maailmassaan.

Musiikkimuskelit

Kuvauspaikkavierailun yhteydessä on tarkoitus seurata ison musikaalikohtauksen tekoa. Egerton pohjustaa sitä.

Saturday Night’s All Right for Fighting on kappale, jonka myötä tulen mukaan elokuvaan. Koska emme pyri realismiin, kappaleissa ei ole mitään oikeaa kronologiaa. Valikoimme lauluja sen mukaan mikä tuntui parhaiten kuvittavan jotain tiettyä tunnetilaa tai hetkeä Eltonin elämästä. Saturday Nightin myötä näette Eltonin kasvavan. Minä tulen kuvaan noin 17 ikävuoden kohdalla, sillä onneksi vielä juuri ja juuri voin selvitä siitä, toteaa näyttelijä, joka pian settivierailun jälkeen vietti 29-vuotispäiviään.

– Kohtaus sijoittuu huvipuistoon, on yö ja kaikki on valaistu kauniisti. Koko lauluesitys on kuvattu yhden oton näköiseksi ja näette minun kasvavan ja lopussa on mahtava tappelu. Se on hieno, hieno kohtaus. En ymmärrä, miksi en saisi puhua siitä, mutta myöhäistä se nyt on.

– En voi tehdä sitä livenä, koska olisi minun taidoillani omahyväistä vaatia kaikkia muita tekemään sitä uudelleen ja uudelleen kunnes saan vietyä sen rytmissä ja vireessä alusta loppuun. Livenä esitän kappaleet Your Song ja I’m Still Standing. Niin, ja Goodbye Yellow Brick Roadin myös.

– Rakastan laulamista ja ääneni on kasvanut matkan varrella. Olen jäävi sanomaan, mutta omasta mielestäni se on voimistunut. Se on on kuin lihas, joka on kasvanut harjoituksesta. Piano tuotti haasteita, mutta nautin siitä. Aioin ehdottomasti jatkaa opettelua. Aion julkaista pieniä videonpätkiä, joissa soitan. Mutta olisi naurettavaa väittää, että soitan pianoa elokuvassa. Elton on uskomaton pianisti, ja siksi hahmoni on uskomaton pianisti, vaikka itse osaan juuri ja juuri alkeet.

– Mutta osaan sentään jotain; osaan soittaa Your Song -kappaleen intron täydellisesti, ja osaan soinnut alusta loppuun. Jotta pystyin keskittymään esitykseen enkä soittamiseen, kuvauksissa pianoon merkattiin perussoinnut, jotta minun ei tarvinnut ajatella niitä sen kummemmin. Kun niitä käytettiin kaikissa muissa paitsi lähikuvissa, niin lopputulos on aika vakuuttava huijaus. Ennen elokuvaa harjoittelin muutaman tunnin päivässä kolmen kuukauden ajan. Oikeasti. Loistavaksi pianistiksi tuleminen vaatii eliniän, mutta panostin siihen sentään useita satoja tunteja.

Monta yötä yhden illan vuoksi

Egertonia tullaan hakemaan kohtaukseen valmistautumista varten ja tuottaja Bohling jatkaa juttua. Hän esittelee kuvauspaikkana toimivaa Bray-studiota, jolla kuvattiin jo 1950-luvulla Hammer-kauhua, mutta jossa on 2010-luvulla vietetty hiljaiseloa mitä elokuviin tulee.

– Olemme ensimmäinen elokuva täällä moneen vuoteen. Täällä on kuvattu muun muassa vuoden 1975 Rocky Horror Picture Show, joten musikaalihistoriaa riittää. Saturday Night’s All Right for Fighting -kohtauksen harjoitukset alkoivat jo kesäkuussa, ja nyt lokakuussa olemme valmistelemassa kaiken harjoittelemamme toteuttamista. Dexter käyttää kappaleiden sanoja osana kerrontaa kuvaamaan Eltonin elämän eri vaiheita. Musiikkituottajamme Charles Martin on pähkäillyt tunnettuja kappaleita uusiksi, kohtauksiin sopiviksi.

– Tämä pubi on Pinnerissä sijaitseva Earl of Oxford. 12-vuotias Reggie Dwight soittaa pianoa vanhempiensa katsellessa. Soitto alkaa, joku kaataa tuopin, syntyy kähinää. Joku heittää baarituolin ikkunan läpi ja pieni Reggie hyppää ulos kadulle. On 1950-luvun loppu, 12-vuotias juoksee tätä kujaa pitkin kaaosta ja tappelua ympärillään. Näettekö tuon aukon aidan päässä? Reginald Dwight menee läpi 12-vuotiaana ja tulee ulos 17-vuotiaana, Taron Egertonin näyttelemänä. Samalla siirrymme 1960-luvulle ja huvipuistoon, jossa on kokonainen Saturday Night’s All Right for Fighting -tanssikohtaus.

– Se on iso kokonaisuus, jota kuvasimme eilen ja jatkamme tänään ja huomenna. Eilen oli tarkoitus saada paljon aikaiseksi, mutta keskiyöllä taivaat aukenivat ja meidän oli siirryttävä sisätiloihin kuvaamaan pubikohtausta. Nyt ei sada, joten saamme jakson päätökseen. Joten kävelemme nyt huvipuistoon, jossa Taron ja muut vielä harjoittelevat tanssia kameroiden ja kamerapuomien kanssa. Käytämme kolme yötä kolmen minuutin kohtauksen kuvaamiseen. Kyseessä on koreografioitu tanssi- ja tappelukohtauksen yhdistelmä, jossa on mukana 120 avustajaa, 30 ammattitanssijaa ja 24 stunttia.

– Viime yönä kuvasimme Taronia, kun hän tuli aidan läpi ja tanssi törmäilyautoradalla. Tänään hän tulee sieltä tanssijajoukon kanssa ja koreografia muuttuu uudeksi tappeluksi. Taron palaa pubiin ja soittaa pianoa, nyt osana Bluesology-bändiä, jonka kanssa Elton lähti kiertueelle 17-, 18-vuotiaana.

Siinä koko kolmen yön jakso, jota on tietysti harjoiteltu valtavasti. Koreografi Adam Murray harjoitti ensin ydinryhmää tanssijoita, he kehittelivät sitä viikkoja. Sitten mukaan otettiin lisää tanssijoita, yhdistettiin musiikkiin ja esiteltiin Dexter Fletcherille ja kuvaaja George Richmondille, jotka vielä hioivat sitä.

– Seiskää tämän viivan takana, niin ette yhtäkkiä päädy mukaan kuvaan, Bohling varoittaa lopuksi.

Musiikki alkaa soida – kovaa. ”It’s getting late, have you seen my mates…”

Teksti: Kirpi Uimonen, Lontoo
Kuvat: Paramount Pictures

Lisää luettavaa