Tyttömme maailmalla – Suomalaiselokuvasta on kasvamassa kansainvälinen ilmiö

Ohjaaja Alli Haapasalo kuulostaa puhelimessa avoimelta ja energiseltä. Edellisellä viikolla Haapasalo vieraili Lontoossa, jossa hänen elokuvansa Tytöt tytöt tytöt avasi koko elokuvafestivaalin. Elokuva on saanut ylistäviä arvioita ympäri maailmaa – se oli ehdolla Berliinin elokuvajuhlilla ja voitti yleisöpalkinnon Sundancessa. Esimerkiksi rogerebert.com-sivuston kriitikko Marya E. Gates kirjoitti elokuvan olevan ”huippuluokan lisäys tyylilajiinsa”.

Alli Haapasalo sanoo, että katsojien reaktio elokuvaan on toistunut kaikkialla. Lontoossa hän tapasi nuoren, joka kommentoi näkemäänsä hyvin samanlaisella tyylillä: katsoja itki, kun koki tulleensa ensimmäistä kertaa nähdyksi. Myös elokuvan huumori on välittynyt kansainvälisille katsojille, mikä on oma meriittinsä.

– Joku amerikkalainen oli kirjoittanut, että tuntuu, kuin olisi odottanut tätä elokuvaa koko elämänsä. Se liittyi ennen kaikkea siihen, että hän koki henkilökohtaisten kokemustensa olleen ensimmäistä kertaa tarinassa valkokankaalla, ettei hän ollut ennen kokenut niin voimakasta samastumista.

Ohjaaja uskoo kansainvälisen menestyksen johtuvan mahdollisesti siitä, että elokuvan maailmankuva ja teemojen käsittelytapa tuntuvat raikkailta. Tyttöyttä, kahden tytön rakkaustarinaa ja aseksuaalisuutta käsitellään tähän päivään asettuvalla tavalla.

– Niistä ei tehdä numeroa. Enkä missään tapauksessa tarkoita, että ei voisi tehdä tarinoita kaapista ulos tulemisesta tai seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä, mutta ehkä ihmiset ovat vähän väsyneitä ja kyllästyneitä siihen, että se on se ainoa mielikuva mitä toistetaan monissa tarinoissa. Luulen, että kun ihmiset näkevät tarinan, jossa ei olekaan uhreja, niin se tuntuu tosi hyvältä.

Tytöt tytöt tytöt pyrkii päivittämään tapaa, jolla tyttöjä esitetään. Heitä ei nähdä sivuhenkilöinä tai pelkkinä tyttöystävinä eikä varsinkaan objekteina.

– He ovat subjekteja. Maailmassa on valtava joukko naisia ja tyttöjä, jotka janoavat elokuvia, joihin samastua. Ja tämähän on myös feelgood-leffa. Kaksi vuotta pandemiaa ja vielä tämä hirvittävä sotatilanne, niin on vaikea saada ihmiset kauheasti tykkäämään mistään kauhean vaikeasta elokuvasta. Tämä elokuva on tuulahdus positiivista energiaa. Enkä siis näe, että elokuva olisi ohkainen tai pinnallinen, vaan fragmentti elämästä. Pieni tarina, joka kätkee sisälleen niin isoja asioita, että se on melkein koko maailmankaikkeuden kokoinen.

Projekti lähtee käyntiin

Käsikirjoittajat Ilona Ahti ja Daniela Hakulinen lähestyivät Haapasaloa jo vuonna 2014, kun tämä oli kirjoittamassa esikoiselokuvaansa Syysprinssi (2016). Ahti ja Hakulinen halusivat kirjoittaa ”teinileffan” ja toivoivat ohjaajaa mukaan jo prosessin alkuvaiheessa, jotta voisivat kehitellä sitä yhdessä.

Alusta asti oli selvää, ettei tarkoitus ole tehdä perinteistä juonielokuvaa, jossa päähenkilöiden elämään asetetaan iso kysymys. Pyrkimys oli päästä sisälle teini-ikäisten elämänvaiheeseen, jossa hahmojen tarinaa ei vie eteenpäin juoni vaan hahmot itse. Rakenne haki muotoaan pitkään.

– Tiedettiin, että haluamme sen sijoittuvan aika lyhyelle aikavälille, mutta se ei ollut selkeä ”kolme tyttöä, kolme perjantaita”, mikä nyt kuulostaa melkein itsestään selvältä. Olemme itsekin joutuneet karistamaan joitain vanhanaikaisia näkemyksiä, että pitääkö jotain asiaa käsitellä vai voiko se vaan olla itsestäänselvyys.

Haapasalo halusi ottaa projektin vastaan, koska näki tuoreen otteen käsiteltäviin aiheisiin ja huomasi, kuinka ”freesiä kieltä” Ahti ja Hakulinen kirjoittavat. Duolla oli hänen mukaansa voimakas intohimo tarinan kehittämiseen. Tyttöaspekti oli kuitenkin suurin syy halulle ohjata elokuva. Haapasalo oli kirjoitusvaiheessa mukana Tottumiskysymys -lyhytelokuvahankkeessa, jonka aikana hän käsitteli omassa elämässään paljon tasa-arvoa, johon tietysti naisten representaatio elokuvakaanonissa liittyy olennaisena osana.

Haapasalo on katsonut paljon erilaisia elokuvia, mutta teinileffat olivat enimmäkseen 80-luvun yhdysvaltalaiselokuvia. Hänen suosikkinsa oli Synttärit (Sixteen Candles), jota pidetään nykyään hieman pahamaineisena. Samastumispinta nuorille tytöille oli kapea, jos miettii mitä naiseus tai tyttöys ovat oikeasti. Hän toivoo, että olisi ollut parempia naishenkilöitä, joihin nuorena olisi voinut samastua.

– En tarkoita, että naiset voivat samastua vain naisiin ja miehet miehiin, mutta olisihan se ihanaa, jos nuorilla tytöillä olisi esikuvia elokuvissa. Siitä tuli itselle oma pieni piilotettu feministinen missio, halu tarjota tyttöhenkilöitä, jotka voisivat olla tämän päivän nuorille innostavia peilauspintoja. Sekin on mahtavaa, että tämä ei ole tarina yhdestä tytöstä, vaan minulla onkin yhtäkkiä mahdollisuus ohjata kolmea tyttöä, joilla pystyn konkreettisesti näyttämään tyttöjen erilaisuuden. Tytöt eivät ole vain herkkiä tai vain vahvoja tai vain jotakin, vaan niissä on ne kaikki piirteet. Tytöt ovat ihmisiä.

Kuvaukset koronan aikaan

Kaikki kolme päänäyttelijää Haapasalo löysi koekuvauksista.

– Aloitimme casting-prosessin valitettavasti samalla viikolla, kun ensimmäiset koronatapaukset tulivat Suomeen. Ensin roolitettiin selftape-tallenteiden perusteella, ja kun oli vähän turvallisemmat luvut, teimme koekuvauksia. Kolme kuukautta myöhemmin olin valmis valitsemaan tämän kolmikon.

Hyviä näyttelijöitä haki elokuvaan valtava määrä, mutta valituilla piti olla keskenään poikkeuksellisen hyvä kemia. Haapasalo ei voinut valita vain yhtä hyvää näyttelijää sieltä ja toista täältä, vaan etsinnässä oli ensisijaisesti kolmikko.

– Annoin itselleni todella paljon aikaa, olin suorastaan tuskallisen hidas etenemään, mutta kannatti, koska leffahan elää tai kuolee niiden päähenkilöiden myötä.

Tytöt tytöt tytöt on koronan lapsi siinä mielessä, että elokuva kuvattiin kokonaan viruksen jyllätessä. Kuvaukset osuivat marras-joulukuulle 2020. Ohjaaja myöntää, että tuotannolle virus aiheutti haasteita, mutta hänen työhönsä se ei vaikuttanut juurikaan.

– Olin niin fokusoitunut elokuvaan, etten edes ajatellut sitä. Esimerkiksi toinen apulaisohjaajani, ihan fantastinen Mikko Niskala, joka hoiti kaikki avustajat ryhmäkohtauksiin, joutui tekemään lisää duunia tosi, tosi, tosi paljon, kun ihmiset peruuttivat sairaustapausten takia tai jättivät tulematta, kun niitä pelotti tai muuta.

Alli Haapasalo.

Haapasalolla oli tarkat toiveet siitä, minkälaisia avustajia hän haluaa. Helsingin oli tarkoitus näyttää monikulttuuriselta, kuten kaupunki todellisuudessakin on. Taitoluistelu on elokuvassa merkittävässä roolissa, mikä aiheutti logistisia ongelmia: yhtäkkiä Helsingissä suljettiin isot hallit ja jäät sulatettiin – ja elokuvaa varten täytyi kuvata useita luistelukohtauksia isojen avustajamäärien kanssa.

– Saimme neuvoteltua Metro Areenan kanssa, että jos tulemme nopealla aikataululla sinne, niin pääsemme kuvaamaan. Muistaakseni se tarkoitti, että kuvauspäivää piti aikaistaa melkein viikolla, mikä on iso asia, koska siellä on parisataa avustajaa ja yhtäkkiä pitää muuttaa lavastussuunnitelmat ja sellaista. Loppujen lopuksi korona oli meille tosi armollinen, koska kukaan työryhmästä tai näyttelijöistä ei sairastunut.

Harjoitus tekee mestarin

Haapasalo haluaa työryhmän välille voimakkaan luottamuksen. Se oli erittäin tärkeää, koska elokuvassa on paljon herkkiä, intiimejä ja seksuaalisia kohtauksia. Päänäyttelijöiden kanssa harjoiteltiin useita kuukausia. He eivät tunteneet toisiaan entuudestaan, joten luottamuksen piti rakentua myös heidän välillään esituotannon aikana. Suunnitelmien käyminen avoimesti läpi on Haapasalon mielestä tärkeää. Hän kertoo taiteellisista suunnitelmistaan näyttelijöille, jotta he tietävät täysin mitä ollaan tekemässä. Haapasalo päätti jo varhain, ettei elokuvassa nähdä alastonkohtauksia.

– [Läheisyyskoreografi] Pia Rickman harjoitti seksi- ja intiimikohtaukset aivan ihanalla tavalla. Hän järjesti workshopin paitsi näyttelijöille myös työryhmälle siitä, mitä intiimikohtausten tekeminen tarkoittaa, jotta me kaikki ymmärrettiin niitä paremmin. Sen jälkeen suunnittelimme kohtauksia, ja Pia lähti treenaamaan niitä näyttelijöiden kanssa. Olin toki mukana rakentamassa koreografiaa, mutta Pialla oli liidi siitä, millä tavalla luodaan suostumus tai hahmotetaan fyysiset rajat.

Kohtauksia harjoiteltiin tarkkaan. Kuvauksissa toteutettiin myös tarkkaa protokollaa, kuten ”suljettua settiä”, eli työryhmää on tavallista vähemmän paikalla. Haapasalon mukaan niin elokuvia kannattaisi tehdä muutenkin, todella tarkkaan suunnitellen. Hänen mukaansa nuorista oli ollut turvallista tehdä kohtauksia, koska ne tuntuivat niin harjoitelluilta.

Haapasalolle pääasia oli, että lopputulos tuntuu aidolta ja realistiselta. Häntä ahdistaa ajatella teini-ikäisille suunnattuja elokuvia, jotka ovat teennäisiä, ”Tällaiselta näyttää teinielämä.” Myös oman teini-iän nostalgisointi täti-ihmisen perspektiivistä kuulostaa painajaismaiselta.

– Minulta on pari kertaa kysytty, konsultoinko näitä nuoria, jotta tästä tulee relevantti. Olen kuitenkin 20 vuotta vanhempi. En konsultoinut, mutta eihän oma kokemukseni teini-iästä yhtäkkiä haihdu. Me kaikki olemme kokeneet sen ajan ja ymmärrämme miltä se tuntuu. Ne ekat kerrat, kun isot tunteet otetaan haltuun ja elämä tuntuu olevan koko ajan veitsenterällä. Ei minusta ole ikäsidonnainen asia ymmärtääkö sitä ikävaihetta vai ei.

Huuto vapaudelle

Haapasalo rakasti lapsena länkkäreitä – ne tuntuivat maagisilta ja veivät johonkin mystiseen ja myyttiseen, toiseen aikaan ja paikkaan. John Fordin Etsijät hän mainitsee tärkeäksi elokuvakokemukseksi, teini-ikäisenä vetosivat suuret tarinat, joissa käsiteltiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Richard Attenboroughin Huuto vapaudelle sytytti intohimon päästä tekemään elokuvia.

Elokuvaopiskelijana Martin Scorsesen elokuvat, kuten Taksikuski ja Kuin raivo härkä, veivät mennessään, mutta voimakasta Kieslowski-vaihetta ei voi sivuuttaa.

– Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana olen herännyt ymmärtämään elokuvan monimuotoisuutta vähän paremmin. Olen nyt listannut vasta tosi miehisiä tekijöitä ja tarinoita. Nykyään ihailen suuresti esimerkiksi Mia Hansen-Løvea, rakastin Kohtauksia eräältä saarelta, ja myös Céline Sciamman Nuoren naisen muotokuva on tietysti tätäkin leffaa inspiroinut. Agnés Varda on ihana, hullutteleva ja mahtava tyyppi: Cléo viidestä seitsemään oli löytö kouluaikoina.

Muista kasvutarinoista Tytöt tytöt tytöt eroaa ohjaajan mukaan siinä, että elokuvassa ei nähdä mitään selkeää ratkaisua ongelmiin tai oivalluksen hetkeä. Ei suuria muutoksia eikä mikään asia lopulta valmistu. Lontoolainen toimittaja kuvasi elokuvaa antikasvutarinaksi.

– Voisin väittää, että tässähän ei loppujen lopuksi kasveta. Minulla oli toive, että loppukuva korostaisi hahmojen elämän jatkuvan, kun elokuva loppuu. Tavallaan vain käymme tyttöjen elämässä. Kyllähän he tekevät paljon havaintoja. He joutuvat vastaamaan kysymykseen, heille elämässä tärkeimmästä. Teini olettaa, että kaikki asiat pitää ratkaista heti. Ehkä kasvaminen on sitä, kun tajuaa ettei tarvitse.

Haapasalolla on mennyt tähänastinen elämä aikaa ymmärtää ja hyväksyä, että ihmiset ovat keskeneräisiä ja epätäydellisiä. Hän kertoo alleviivanneensa työryhmälleen, että elämä asuu epätäydellisyyksissä. Virheessä on mahdollisuus.

– Näyttelijöillä oli lupa puhua toistensa päälle ja sanoa repliikit eri tavoilla. Ei tarvinnut aina muistaa miten jatkuvuus menee. Jos jotain teki eri kädellä edellisessä otossa, niin se ei kaada maailmaa. Silloin keskittyy enemmän totuudellisuuteen kuin siihen, että kaikki menee teknisesti oikein.

Teksti: Jesse Raatikainen
Kuvat: Ilkka Saastamoinen, Marica Rosengard

Aiheeseen liittyvät elokuvat