Perjantai on mahdollisuuksia täynnä. Useimpien ihmisten elämä alkaa viikonlopun kynnyksellä, kun työt tai koulu jäävät pariksi päiväksi taakse. Silloin pyritään elämään koko viikko parin päivän aikana, jotta elämä tuntuisi merkitykselliseltä.
Mimmi (Aamu Milonoff) ja Rönkkö (Eleonoora Kauhanen) ovat parhaat ystävykset. He työskentelevät yhdessä mehubaarissa ja käyvät läpi omia arjen seikkailujaan ja epäonnistumisiaan estottomasti ja itseironisesti. Sattuman kautta boheemit ystävykset päätyvät isoihin kotibileisiin. Rönkön tavoitteena on löytää seksuaalinen mielihyvä ja Mimmi ottaa kiikariinsa taitoluistelija Emman (Linnea Leino).
Emma pyrkii kohti kansainvälistä menestystä. Myös hän on bileissä sattumalta, oikeastaan vasten tahtoaan. Hänen elämässään perjantai on vain yksi treenipäivä muiden joukossa, kuten ilmeisesti myös viikonloputkin. Kun tähtää maailman parhaiden joukkoon, täytyy treenata enemmän kuin muut. Emman ainoana fokuksena on tulevat kisat ja temppu, jonka hän on kadottanut.
Kolmikkoa yhdistää nuoruuden tarjoamat mahdollisuudet ja mahdottomuudet, vaikka ovatkin persoonina hyvin erilaisia. Mimmi on kovapäinen ja älykäs, jonka kipukohdat tekevät kuitenkin sokeaksi. Mimmi yrittää pitää herkkyytensä piilossa, mutta ihastuminen Emmaan riisuu kovan ulkokuoren kokonaan pois. Ja tietysti paljaana ja satutettuna sitä tekee joskus vääriä valintoja ja virhearviointeja – niin on varmasti käynyt meistä jokaiselle.
Rönkkö tukee ystäväänsä parhaansa mukaan mutta kokee tyhjyyden tunnetta. Hän haluaa tulla nähdyksi ja etsii todellista rakkautta, vaikka ei vielä ymmärrä etsivänsä jotain paljon laimeampaa kuin elokuvissa tai sosiaalisessa mediassa esitetyt suuret tunteet. Rönkkö on hukassa itsensä kanssa: hän nauttii seksuaalisuudesta teoriassa mutta ei löydä nautintoa seksistä. Se aiheuttaa Rönkölle kriisin ja kokemuksen vaillinaisuudesta. Hän ei tavoittele suuria mutta ei tunnu löytävän haluamaansa.
Emma on löytänyt intohimonsa jo nuorena mutta on myös elämänsä taitekohdassa. Hän epäröi, onko taitoluistelu todella sitä, mitä haluaa elämässään tehdä. Suhde Mimmiin tuntuu selkeyttävän ajatuksia, vaikka todellisuudessa ihastus sumentaa hetkellisesti harkintakyvyn. Kun elämään tulee toinenkin intohimo, onko mahdollista pitää molemmat elämässään? Emma yrittää tarttua helppoon ratkaisuun, mutta saadessaan etäisyyttä löytää fokuksen uudelleen. Määrätietoisen ja tarkan Emman on vaikea löysätä otettaan, vaikka se taito erottaakin ihmisen koneesta.
Tietysti nuoret mokailevat jatkuvasti ja häpeävät itseään, mutta häpeän tunnetta Tytöt tytöt tytöt haluaakin käsitellä. Daniela Hakulisen ja Ilona Ahdin tarkkasilmäinen, häpeilemätön ja elämää pursuava käsikirjoitus nousee parhaiden suomalaisten tekstien joukkoon. Tämä elokuva on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka käsikirjoitus on lopulta kaiken a ja o.
Viime vuosina on tuntunut siltä, että Suomessa hallitaan elokuvanteko jo teknisesti, mutta sisältöön ei paneuduta tarpeeksi. Elokuvalla voi olla vaikka kuinka hienot puitteet, mutta jos käsikirjoitus on jäänyt puolitiehen, teos ei koskaan pysty nousemaan sen yläpuolelle. Hyvän käsikirjoituksen voi aina ylittää, mutta puutteellisen käsikirjoituksen yli ei voi päästä.
Alli Haapasalo on ohjannut hengästyttävän kauniin elokuvan. Näkemyksellisyyttä ei puutu, ja elokuva on yhtä lailla eheä taideteos kuin viihteellinen nuortenelokuva. Mahdollisuudet siirappimaisuuteen olisi ollut, ja siihen olisi ollut erittäin helppo kompastua.
Teos on peittelemättömän feministinen, mutta kuten niin moni muu tässä ajassa syntynyt elokuva, Tytöt tytöt tytöt ei hiero tekijöidensä aktivismia vasten katsojan naamaa. Päinvastoin: siinä nähdään elokuvallisen kerronnan keinoin asioita, joista katsojat tekevät omat päätelmänsä ja ajattelevat mitä ajattelevat. Se ei tarjoa vastauksia tai yritä istuttaa ajatuksia kenenkään päähän.
Elokuvantekijät ovat tehneet tämän elokuvan, eivät ihmisoikeusaktivistit. Eikä tämä missään tapauksessa tarkoita sitä, etteivätkö ihmisoikeusaktivistit voisi tehdä hyviä elokuvia, mutta aatteen palon edessä matkan varrelle ei saisi unohtaa elokuvaa taidemuotona.
Elokuva on niin luonteva ja aito, koska kaikki palaset ovat loksahtaneet paikoilleen: hieno käsikirjoitus ja ohjaus, loistavat näyttelijät sekä heidän yhteispelinsä läheisyyskoreografi Pia Rickmanin kanssa tekevät lopputuloksesta täydellisen. Intiimit kohtaukset eivät hävetä tai tunnu tirkistelyltä, koska kohtaukset tuntuvat elämältä. Samoihin kiitoksiin kuuluu ehdottomasti myös kuvaaja Jarmo Kiurun panos, joka on onnistunut tallentamaan elokuvan kameraan kaikessa sensuaalisuudessaan.
Näyttelijäkolmikosta jokainen tekee kypsän ja vivahteikkaan roolityön: Kauhanen on ilmaisussaan henkevä, Leino onnistuu tekemään pienestä suurta ja Milonoffin silmistä näkee rakkauden. Myös sivurooleissa nähdään hauskoja ja taiten tehtyjä roolitöitä, esimerkiksi Mikko Kauppilalta ja Amos Brotherukselta.
Tytöt tytöt tytöt ei tunnu kotimaiselta elokuvalta – ainakaan perinteisessä mielessä. Se on osa uuden eurooppalaisen elokuvan jatkumoa.
Jesse Raatikainen