We Are What We Are – Luca Guadagnino ja kissan turha kuolema

Luca Guadagnino katsoo elokuvia unissaankin. Oikeasti. ”Viime aikoina olen nähnyt unta vanhoista elokuvistani ja sellaisistakin, joita en ole vielä tehnyt. Mikä vielä parempaa: elokuvista, joita olen nähnyt, mutta jotka nyt olivat ihan erilaisia. Olen uneksinut uusiksi Bergmanin Fannyn ja Alexanderin!” hän kertoi syyskuussa Venetsian elokuvajuhlilla. Festivaali oli ensimmäinen vastaavista alan isoista kansainvälisistä tapahtumista, joka järjestettiin fyysisesti pandemiasta huolimatta. Call Me by Your Name -hitin ohjaaja kertoi uudesta tv-sarjastaan We Are What We Are – sekä henkilökohtaisesta menetyksestään, kysyimme me siitä tai emme.

Luca Guadagnino. Kuva: Jacopo Salvi.

Tarkoituksemme on puhua HBO:n uudesta sarjasta We Are Who We Are, jossa nähdään Chloë Sevigny ja joukko nuoria näyttelijöitä esittämässä amerikkalaisessa sotilastukikohdassa Italiassa varttuvia lapsia. Luca Guadagnino vain ei halua eikä aio pysyä aiheessa.

Hän mieluummin valittaa loputtomista kysymyksistä koskien Call Me by Your Name -elokuvaa, julistaa rakkauttaan Arabian Lawrenceen (”ja Peter O’Toolen sinisiin silmiin!”) tai muistelee lapsuutensa Palermoa, jossa kaikki näyttivät samanlaisilta.

– Mietin kuinka siitä monotomian merestä löytäisi edes yhden yksilöllisyyden ilmentymän, hän toteaa eräässä keskustelussa. – Ajattelin lapsia, jotka lähtevät kouluun päällään täsmälleen samanlainen takki. Paitsi yhdellä ja vain yhdellä se on täysin eri värinen kuin muilla.

Sotilastukikohta on outo paikka, oma suljettu universuminsa. Yksi hahmoistasi toteaakin, että huolimatta siitä, missä maassa he ovat, supermarketit ovat aina samanlaisia.
Siinä on kyse sotilaiden henkisestä mukavuudesta – sekä heidän perheidensä. Se muistuttaa tällaisia hotelleja kuin tämä. Vieraat haluavat aina täsmälleen samanlaisen aamiaisen missä päin maailmaa tahansa. Mitä eroa siinä on?

Kun aloin työskennellä sotilaiden kanssa, mielessäni oli vielä stereotypia täysin robottimaisista ja kurinalaisista ihmisistä. Kurinalaisuus tietty on alalla välttämätöntä, mutta muuten heidän persoonansa ovat ristiriitaisia ja arvaamattomia. Kuten me kaikki. Ehkä pitäisi kysyä joltakin alan sisältä, mutta minusta säännöt eivät olleetkaan niin banaaleja kuin olin kuvitellut. Ajattelin mitä kaikkea teini-ikään kuuluu, identiteetin liukuvuutta, ja minua kiinnosti käsitellä niitä armeijan sisällä.

Teini-ikäinen Fraser [Jack Dylan Grazer] yrittää ilmaista itseään vaatteilla: rakkaalla t-paidallaan, kynsilakallaan. Se toistuva teemasi, mieleen tulee Rakkautta italialaisittain -elokuvassa Jil Sanderin luomuksiin hukkuva Tilda Swinton.

Fraser uskoo vaatteiden olevan kommunikaation muoto. Miten pukeutuu – tai jättää pukeutumatta – on koodistoa itsestämme. Siinä ja nähdyksi tulemisen haluamisessa ei ole mitään uutta. En todellakaan keksinyt sitä. Rakkautta italialaisittain -elokuvassa Tildan esittämän hahmon vaatevarasto kuului naiselle, joka on vahingossa tullut vedettyä siihen yhteiskuntaluokkaan. Vaatteet voivat suojella, mutta ne voivat myös vangita.

Fraser on ritualisoinut vaatteensa: hän ripustaa niitä, järjestää niitä väreittäin. Seuraamme elämässämme tiettyjä rituaaleja, oli kyseessä sitten uskonto, urheilu tai isänmaa. En aina ymmärrä sitä, mutta pidän elämän ritualistisista piirteistä.

Se on tullut näkyväksi pandemiassa. Tunnen ihmisiä, jotka heräävät edelleen samaan aikaan, pukeutuvat ”töihin lähtöä varten” jne.
Se antaa turvallisuuden tunnetta – tottumusten mureneminen on pelottavaa. Minun kohdallani kävi hieman toisin, koska elämäni paradigmat muuttuivat. Isäni sairastui vakavasti ja kuoli, minun ja partnerini 11-vuotinen suhde päättyi. Rituaalit eivät auttaneet.

We Are Who We Are -sarjassa monet piiloutuvat univormuihinsa. Mutta hauskuus alkaa, kun he riisuvat ne: miltä he näyttävät, mitä he tuovat esille? Kuten Chloë Sevignyn esittämä nainen. Olin aina halunnut työskennellä hänen kanssaan, ja kun puhuimme ensimmäistä kertaa, hän sanoi: ”Ymmärrän tätä hahmoa.” Meidän ei pitänyt edes puhua, olimme kuin vanhat ystävät. Toivonkin voivani jonain päivänä sanoa olevani Chlöen vanha ystävä.

Armeijalla oli vuosia Älä kysy, älä kerro -sääntö, joka esti palveluksen kaikilta, jotka ”osoittavat taipumusta tai aikomusta homoseksuaalisiin akteihin”. Silti esittelet lesboparin, joka ei herätä naapureissaan mitään aggressioita.
Tajusimme muutaman konsultin avulla, että se olisi todennäköisintä. Näin tukikohdassa suhtauduttaisiin kahteen yhdessä lasta kasvattavaan naiseen. Ehkä he vielä näkevät maailman Älä kysy, älä kerro -suotimen läpi, tai ehkä he nykyään jo tajuavat perheen käsitteen laajentuneen melkoisesti. Armeijaperheet toimivat edelleen hyvin traditionaalisin roolein sukupuoleen katsomatta. Kun joku siirretään, hänen partnerinsa seuraa ja pitää huolta kodista. Kun päättää perustaa perheen tai vain aloittaa suhteen, on helppo vajota moisiin kuvioihin, vaikka olisi kuinka ”punk”. Ympäristöllä ei ollut mitään tekemistään minkään ikinä tekemäni ja kokemani kanssa, mutta on ihanaa kokeilla.

Siksikö teet kalliita uusintaversioita? Monet tyrmäsivät versiosi Suspiriasta vielä sitä näkemättä, ja nyt olet ilmoittanut tekeväsi uuden Scarfacen.
En välitä ihmisten mielipiteistä. Ymmärrän ennakkoluulot, mutta kullakin on oikeus mielipiteisiinsä ja minulla on oikeus tehdä uusintaversioita. Alfred Hitchcockin Vertigossa James Stewart menettää rakastamansa naisen. Hän tapaa toisen naisen, keskittyy yhdennäköisyyteen ja alkaa muuttaa häntä aikaisemman rakkaansa näköiseksi. Jotta voi tehdä jotain uusiksi, on rakastettava sitä, ei vihattava.

Luulen, että pidän maailmojen luomisesta, uusien todellisuuksen rakentamisesta. Niin kai kaikki ohjaajat, mutta joskus siihen mitä he esittävät, ei usko. Minä esimerkiksi haluan seurata elokuvieni elämää niiden valmistuttua. Voin joko jättää sen markkinointiosaston käsiin ja lähteä lomalle, tai aktiivisesti osallistua siihen, mitä siitä kerrotaan tulevaisuuden katsojille. Jos ei tarjoa mitään kontekstia ja elokuva on jotain mihin ei ole totuttu, sitä hyljitään. Monet ohjaajat valittavat ”markkinakoneistosta” eivätkä halua antaa haastatteluita. Mutta kontakteja kannattaa luoda ennen julkaisua, löytää oikea kieli kertoa elokuvasta tai sarjasta. Minä haluan mennä teatteriin tietyin ennakko-odotuksin.

Olet ohjaajia, joista näyttelijät tykkäävät puhua. Mistä luulet sen johtuvan?
Niinkö? Rakastan näyttelijöitä ja he tietävät sen. Elokuvan tekeminen on hyvin lyhyt kokemus, ja joskus on tarve enemmälle. Siksi minusta on mukava työskennellä samojen ihmisten kanssa. Jos syö jotain herkullista, ei kukaan sano: ”Mahtavaa, tämä riittää loppuelämäkseni.” Jos tapaa ihmisen, josta pitää, häntä haluaa tavata uudelleen.

Hitchcock [joka kerran vertasi näyttelijöitä karjaan] tiesi aina millaisen elokuvan halusi tehdä. Jopa ennen kuvausten alkamista. Hän torjui kaiken, mikä ei sopinut hänen visioonsa. Minusta on ihanaa löytää jotain uutta näyttelijöitteni kanssa, jotain suunnittelematonta. On ihanaa muuttaa mieltään. Työstäessämme Suspiriaa puhuimme siitä ensimmäisestä, brutaalista tanssista. Elena Fokina ehdotti paljon parempia juttuja kuin minun ennakkosuunnitelmani. Hitto soikoon, kuunnelkaa ihmisiä, joiden kanssa teette töitä!

Aikaisemmin siihen ei ollut tarvetta – ohjaaja sai tehdä mitä halusi. Luin, että Roman Polanski oikeasti suunnitteli kissanpennun tappamista Kaksi miestä ja kaappi -lyhärin kuvauksissa. Ne ajat lienevät ohi?

Edelleen on ihmisiä, jotka tekevät sata ottoa yhdestä kohtauksesta – vain koska voivat. Minä en, sillä en usko vahingollisten tai vain ylilyövien asioiden tekemiseen jonkin ”vision” nimissä. En usko, että on vain yksi oikea vaihtoehto. Se ei pidä paikkaansa. Kissaa ei ole pakko tappaa.

Kun lapsena löysin elokuvat, eniten minua kiehtoivat ohjaajat. Nyt haluaisin muuttua näkymättömäksi. Kadota elokuvaani. Éric Rohmer ei ollut kiinnostunut korostamaan läsnäoloaan kameran takana. Silti hän oli kontrollissa ja kaikki muovaantui hänen näkökulmansa mukaan. Ohjaajalla on oltava persoonallisuutta, mutta ei hänen tarvitse tehdä siitä puheenaihetta.

Olen aina katsonut valtavasti elokuvia, en vain pandemian aikaan, mutta olen aina katsonut niitä partnerini kanssa. Nyt minulla ei ole häntä, joten en katso elokuvia – se on häiriinnyttävää. Toivottavasti omani kestävät aikaa ja ihmiset palaavat niiden pariin. Toisaalta, olen vasta 50-vuotias. Pelkkä nulikka! Joten joutunemme odottamaan vielä vähän aikaa.

Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: HBO Nordic

Aiheeseen liittyvät elokuvat