Wes Andersonin uusi ohjaustyö on ylistyslaulu printtimedialle

The French Dispatch on kuin tehty juhlistamaan Wes Andersonin jo 25 vuotta jatkunutta elokuvayleisöjen ilahduttamista. Vuosien varrella omaperäinen ohjaaja on kerännyt kasvavan kaartin lojaaleja näyttelijöitä, ja The French Dispatch on hänen suurin ensemble-elokuvansa koskaan. Samalla se on kunnianosoitus New Yorker -sanomalehden kirjoittajille ja toimittajille sekä Andersonin rakastamalle Ranskalle ja ranskalaisuudelle.

4.11.2021 08:30

On ehkä aiheellista kysyä, kuinka Teksasin Houstonissa kasvanut Wes Anderson ihastui ranskalaiseen kulttuuriin siinä määrin, että se johti niinkin erityiseen elokuvaan kuin The French Dispatch.

– Olin varmaan 16, kun löysin François Truffaut’n 400 kepposta -elokuvan houstonilaisesta videoputiikista. Luulen, että nimi teki sen, en edelleenkään täysin tiedä, mitä Les quatre cents coups tarkoittaa. Eikä käännös auta, The 400 Blows ei käännettynä tarkoita mitään. Kyseessä on ranskalainen ilmaus, joka tarkoittaa, että jotain on tapahtumassa, ilmassa on jotain hullua. ”Tänään teemme les quatre cent coups.” Joka tapauksessa nimi kiehtoi niin, että tartuin vhs-kasettiin ja aloin katsella ranskalaisia elokuvia.

Taidepalapeli

Anderson kuvailee The French Dispatchia kooste-elokuvaksi.

– Se on portmanteau; kokoelma lyhyitä tarinoita. Kehyksenä toimii outo lehti, amerikkalainen julkaisu, jota tehdään Ranskassa amerikkalaisten maastamuuttajien voimin. Elokuva koostuu lehteen kirjoitetuista tarinoista. Aluksi tapaamme päätoimittajan ja saamme tietoa lehdestä, sitten mennään kolmeen päätarinaan eri kirjoittajilta ja yhteen pienempään, joka on kuvaus kaupungista, jossa lehteä tehdään.

Päätoimittaja Arthur Howitzer Junioria esittää Bill Murray. Tapaamme miehen, kun hän on jo kuollut.

– Koska elokuva koostuu lehtijutuista, aloitamme muistokirjoituksella, joka on oikeastaan lehden tarina. Howitzer Jr. livahti Ranskaan työskennelläkseen isänsä lehdelle ja pysyi siellä 50 vuotta kuolemaansa saakka. Se on lehden loppu ja meidän tarinamme alku.

Murrayn ohella toinen uskollinen kumppani Owen Wilson esittää pyöräilevää reportteria Herbsaint Sazeracia, joka esittelee Ennui-sur-Blasén kaupunkia.

– Kaupunki on hänelle pakkomielle, erityisesti sen nuhjuisempi puoli. Hän kertoo vievänsä meidät aikamatkalle ja kuvailee, miten Ennui-sur-Blasé on muuttunut. Eräs ranskalainen kysyi, annoinko paikalle sellaisen nimen, koska en pidä Ranskasta. Ennui-sur-Blasé on jotain mitä teinien sanotaan olevan. Se varmaan kuulostaa paremmalta englanniksi, mutta minusta siinä on melankolista hellyyttä, Anderson nauraa.

– Wes lähetti minulle sähköpostin ideastaan hahmoa varten ja pari käsikirjoitussivua. Hän sanoi, että hahmon taustalla oli vähän New York Timesin Bill Cunninghamia, mutta ei hahmo juuri vaatinut valmistautumista. Olen ajanut pyörällä monissa kaupungeissa. Jos joku näyttelijä on valmis esittämään pyöräilevää näyttelijää, minä olen aika selvä valinta! Wilson julistaa.

Nimiä nimien takana

Elokuvan outojen hahmojen taustalla on liuta todellisia ihmisiä.

– Yksi Herbsaint Sazaracin innoittajista on New Yorkeriin kirjoittanut Joseph Mitchell, joka kirjoitti New Yorkista ja ei nyt ihan sen alakulttuureista mutta erikoisista toimijoista. Hän kirjoitti kaupungin rottien käyttäytymisestä ja erään hautausmaan tarinan. Mukana on vähän Luc Santea, joka kirjoitti Low Lifen New Yorkin tuhnuisemmasta puolesta ja vastaavan Pariisiin liittyvän The Other Parisin, Anderson muistelee.

– New Yorker oli suurin inspiraatio tarinalle ja monet hahmot ovat sen kirjoittajien inspiroimia. Tilda Swintonin J.K.L. Berensen ei ole toimitusväkeä vaan perustuu Metropolitan-museon luennoijaan, josta olisi ehdottomasti pitänyt kirjoittaa New Yorkerissa.

Frances McDormandin Lucinda Krementz perustuu rakastamaani kirjoittajaan Mavis Gallantiin, ja olen vuosia ajatellut, että hänen pitäisi näytellä tätä. Gallant oli Ranskan kansalainen ja asui samassa kaupunginosassa kuin minä. Tunsin yhteyttä häneen. Hahmossa on myös toista kirjailijaa, vuosien takaista ystävääni Lillian Rossia. Ja Janet Flanneria, joka kirjoitti New Yorkeriin juttuja Pariisista Genêt-nimellä.

Jeffrey Wrightin Roebuck Wright syntyi A.J. Lieblingistä, joka kirjoitti usein ruoasta mutta myös Ranskasta yleensä. Hän kävi siellä usein, ja eli siellä sodan aikaan. Meitä innoittivat myös James Baldwin ja Tennessee Williams. Joten kaikilla kirjoittajilla on mallinsa, mutta ei siinä määrin, että he olisivat suoraan tunnistettavissa.

– Päätoimittaja Arthur Howitzer Juniorissa on New Yorkerin perustaja Harold Rossia ja tämän työtä jatkanutta William Shawnia ja E.B. Whitea. Mukana on myös tapauksia kuten St. Clair McKelway, jonka tunnen paremmin hahmona New Yorkerista kertovassa kirjassa kuin hänen tekstiensä kautta. Niin monista tuli legendoja tämän oudon pienen lehden kautta, Anderson päättää mittavan luettelon.

Yhdessä alusta asti

Owen Wilson esiintyi jo Andersonin ensimmäisessä lyhytelokuvassa Bottle Rocket, josta kehittyi samanniminen pitkä elokuva. Sen ja The French Dispatchin välissä Wilson on näytellyt Andersonin elokuvissa Rushmore, The Royal Tenenbaums, Steve Zissoun vedenalainen maailma, The Darjeeling Limited, Fantastic Mr. Fox ja The Grand Budapest Hotel.

Molemmat osallistuivat opiskeluaikoinaan Teksasin yliopiston näytelmäkirjoituskurssille, mutta se ei vielä ennustanut tulevaa.

– Kurssilla ei ollut kuin ehkä 15 oppilasta, mutta emme silti kohdanneet. Muistan hänet silti, sillä kun muut kokoontuivat yhden pöydän ääreen, minä vedin tuolini ikkunan luo. Myös hän veti tuolinsa erilleen, mutta yhteyden luomisen sijaan se sai minut lähinnä ajattelemaan: ”Kuka tuokin luulee olevansa?”, Wilson nauraa.

– Seuraavalla lukuvuodella puhuin hänen kanssaan käytävällä, koska minulla oli kysymys kurssille ilmoittautumisesta. Vasta, kun tajusin, että hän oli sotilaskoulun kämppäkaverini ystävä, myös meistä tuli ystäviä.

Tuttujen näyttelijöiden ohella moni muu työryhmän jäsen on Andersonin vanha tuttu. Hän matkusti lavastaja Adam Stockhausenin ja tuottaja Jeremy Dawsonin kanssa pitkin Ranskaa tutkimassa mahdollisia kuvauspaikkoja, joita he olivat löytäneet netistä.

– Angouleme oli ehkä kahdeksas tai kymmenes paikka, mutta tiesimme heti löytäneemme hakemamme. Se on rakennettu eri tasoihin, mikä antaa kuvalle syvyyttä. Eri tasot muodostavat valmiita taustoja ja antavat enemmän mahdollisuuksia lavasteille. Portaat ja viistot kadut antavat aina kaupungille erityistä tunnelmaa. Siellä oli myös paljon koskemattomia vanhoja rakennuksia, ja tunsimme voivamme tehdä aikakausielokuvan. Elokuvaan päätyi varmaan yli tuhat paikallista asukasta! Anderson kertoo.

Omalaatuinen tapa tehdä omalaatuisia elokuvia

New Yorkerilla ei niinkään ole omaa tyyliä, vaan kukin kirjoittaja antaa sille omaa ääntään. Niin on myös The French Dispatch -lehdessä, ja Anderson kertookin sen tarinoiden syntyneen irrallaan toisistaan.

Roman Coppola, Jason Schwartzman ja minä matkustimme Rhode Islandin Westerlyyn työstämään osaa tarinoista. Siellä satuimme keskittymään Herbsaint Sazeraciin. Sitten kirjoitin Hugo Guinnessin kanssa Benicio Del Toron esittämän taiteilija Moses Rosenthalerin tarinaa. Kukin osa muotoutui omalla ajallaan.

Rosenthalerin osio perustuu itse asiassa aivan eri elokuvaa varten tehtyyn käsikirjoitukseen. Elokuva ei koskaan toteutunut, joten Anderson hyödynsi sen elementtejä The French Dispatchissa.

Kuvauspaikoilla Anderson haluaa työryhmän asuvan ja työskentelevän mahdollisimman tiiviinä yhteisönä.

– Puhuin siitä Cannesissa yhden ensi kertaa Wesin kanssa työskennelleen näyttelijän kanssa, Wilson paljastaa. – Myös siellä asuimme samalla tavalla, sivussa isommasta metakasta, kaikki yhdessä omassa maailmassamme. Hänestä se oli hyvin erikoinen tapa tehdä elokuvaa, mutta ehkä niin pitäisi toimia enemmänkin. On erittäin mukavaa pysyä  porukkana yhdessä paikassa, aterioida yhdessä, ja jos haluaa vilkaista, miltä materiaali näyttää, Wesin leikkaushuone on yläkerrassa.

– Itse olin paikalla vain oman osuuteni eli noin viikon verran. Ehdin nähdä Jasonin, Billin ja Jeffreyn, ja toimituksessa esiintyvät tyypit, koska olin itse mukana niissä kohtauksissa. En nähnyt välissä olevien kohtausten tyyppejä kuten Adrienia tai Beniciota.

– Luulen että Steve Zissoun jälkeen Wes tietoisesti pyrki pitämään asiat tietyissä aisoissa. Hänen ohjaustapansa on lempeän tukeva, eikä se tarkoita useiden ottojen tekemistä, ei ainakaan näyttelijäsuoritusten vuoksi. Joskus ne liittyvät kameran liikkeisiin tai siihen, että kohtauksessa tapahtuu paljon kaikenlaista. Vähän kuin urheilussa, jossa jokaisen on vuorollaan tartuttava mailaan, ja jos lyö ohi, yritettävä uudelleen. Eikä kukaan halua olla se hutilyöjä.

– Yleensä minusta on epämukavaa katsoa elokuviani, mutta tämän haluan nähdä uudelleen Wesin luoman maailman vuoksi. Joissakin tarinoissa tapahtuu niin valtavasti asioita ja niin nopeasti, että varmasti löydän uusia juttuja, Wilson päättää.

Kuvat ja haastattelut: Twentieth Century Studios
Toimittanut Jouni Vikman

Lisää luettavaa