Ohjaaja-käsikirjoittaja Selma Vilhunen istui helmikuussa 2014 yhdessä Kirsikka Saaren kanssa Hollywoodin Dolby-teatterissa jännittämässä lyhytelokuvansa Pitääkö mun kaikki hoitaa? Oscar-mahdollisuutta. Kirvelevästi kaksikko jäi kalkkiviivoille, mutta mainetta ja kunniaa he pienelle Suomelle tuottivat.
Seuraavaa vaihetta Bridget Jonesin sekasortoisessa elämässä on saatu odottaa turhankin pitkään. Ensimmäinen Helen Fieldingin suosittuihin kolumneihin ja niihin perustuvaan kirjaan pohjautuva elokuva, Bridget Jones – elämäni sinkkuna ilmestyi vuonna 2001. Se sai jatkoa elokuvasta Bridget Jones: Elämä jatkuu vuonna 2004. Suomentamatta jätetty kolmas osa antoi odottaa itseään siis peräti 13 vuotta.
Kuten kauhuelokuvissakin yleensä tapahtuu, on kaikki hyvin, kun Blair Witch alkaa. Sillä on selkeä, järkevä lähtökohta: aikaa on kulunut kuin reaalimaailmassa, ja alkuperäisessä vuoden 1999 The Blair Witch Projectissa kadonneen Heatherin pikkuveli on kasvanut aikuiseksi. Siskon kohtalo on vaivannut James Allen McCunen esittämää Jamesia koko hänen elämänsä. Niinpä hän ystävineen päättää lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tarkoitus on lähteä Black Hillsin metsiin etsimään johtolankoja Jamesin ystävättären Lisan (Callie Hernandez) kuvatessa retkeä koulun dokumenttiprojektia varten.
Rölli-peikko on yhtä ikoninen suomalainen brändi kuin vaikkapa Nokian kumisaappaat. Jokainen meistä tuntee ja tietää Röllin likaiset varpaat, ja osaa pätkän jostain laulusta. Allu Tuppurainen loi hahmon jo vuonna 1985 lastenlauluja ja kuunnelmia varten. Suurin osa 80-luvun lapsista tunteekin hilpeän hassuttelijan c-kasettien ja lp-levyjen kautta. Kassuja kuunneltiin kesäisin matkalla mummolaan, ja sitten kavereiden kanssa hihiteltiin Röllin pöllille ja tilipitapeille.
Samuraita, origameja, shamisen-soittimia, jumalolentoja, rituaaleja, esi-isien henkiä, lennokkaita taistelutaitoja… mikään ei ole niin japanilaista kuin länsimaisten näkemys muinaisesta Japanista. Ja nyt asialla on ollut peräti kolme yhdysvaltalaista: ParaNormanin ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Butler, lähinnä tuottajana kunnostautunut Marc Haimes sekä animaattori Shannon Tindle.
Noitavainot tuovat mieleen pimeän keskiajan ja katolisen kirkon julman inkvisition. Suomeen noitavainot rantautuivat vajaa parisataa vuotta muun Euroopan perässä ja sijoittuivat pääasiassa Ahvenanmaalle, kun seudulle saapui kihlakunnantuomari Nils Psilander (Magnus Krepper). Hän oli saanut tehtäväkseen puhdistaa Ahvenanmaa pakanallisista tavoista ja mustasta magiasta. Tartossa, tuolloisessa Dorpatissa, lakia opiskellut Psilander tarttui saamaansa toimeen innolla.
Heinäkuussa 60 vuotta täyttänyt Tom Hanks on amerikkalaisen elokuvan luotettava ja sankarillinen jokamies, oli kyseessä sitten astronautti Jim Lovell (Apollo 13), toisen maailmansodan amerikkalaisupseeri (Pelastakaa sotamies Ryan) tai isänmaallinen asianajaja (Vakoojien silta).
Heti alussa täytyy tehdä tunnustus. En ole koskaan ollut mikään Apulanta-fani tai edes kuunnellut bändin musiikkia, mitä nyt tv:stä tai radiosta olen hittibiisit kuullut. Toinen tunnustus on hieman henkilökohtaisempi, ja koska elokuvan ohjaaja ja bändin entinen jäsen Tuukka Temonen oli ulostulossaan erityisen rohkea, aion minäkin tämän arvion myötä paljastaa myös itsestäni huomattavan paljon. Siitä kuitenkin vasta hieman myöhemmin.
New York, vuosi 1944. Florence Foster Jenkins (Meryl Streep) on rikas seurapiirirouva, jolla on vain toive – hän haluaa laulaa sydämensä kyllyydestä. On vain yksi ongelma: hän ei osaa. Hänen partnerinsa ja managerinsa (Hugh Grant) yrittää suojella häntä kylmältä totuudelta: hänen äänensä saa ihmiset reagoimaan kuin hypnotisoidut kanat Werner Herzogin Kaspar Hauserin tapauksessa. Kriitikoista huolimatta kukaan ei estä Florencea tavoittelemasta unelmiaan. Kuten esiintymistä legendaarisessa Carnegie Hallissa.
Renny Harlinin uralla on ollut jyrkkiä nousuja ja laskuja. Die Hard 2 ja Cliffhanger – kuilun partaalla liitetään Harlinin nimeen, ja ne olivat valtavia menestyksiä. Harlinin isoista toimintahiteistä on kuitenkin jo yli 20 vuotta aikaa. Vuonna 2013 ilmestynyt fantasiaseikkailu Legend of Hercules ei tullut Suomessa edes teattereihin.
Juho Kuosmasen (Kestomerkitsijät, 2007; Taulukauppiaat, 2010) ensimmäisessä pitkässä elokuvassa toimii kaikki. Hymyilevä mies hurmaa jo avauskohtauksellaan esitellessään elokuvan sankarin, vaatimattoman ja vähän varautuneen työläismiehen, nyrkkeilijä Olli Mäen, jota Jarkko Lahti erinomaisesti tulkitsee. Elokuvan edetessä se, että Hymyilevä mies voitti Cannesin kakkossarjan viime toukokuussa, tuntuu yhtäkkiä toissijaiselta tiedolta – tärkeintä on elokuvan ihme, rakkaus lajiin.
Kööpenhamina vuonna 1975. Isänsä kuollessa Erik (Urlich Thomsen) perii lapsuudenkotinsa. Siinä on kuitenkin ongelma: vaikka Erikin vaimo Anna (uskomaton Trine Dyrholm, joka tuo elokuvalle yhden lisätähden) on tunnettu tv-kasvo, heillä ei ole varaa asua siellä. Elämän yksitoikkoisuuteen kyllästynyt Anna saa erikoisen idean: mikseivät he perustaisi kommuunia? Vaikka Erik ei ole aivan ihastunut ajatukseen, pian he jo haastattelevat kandidaatteja, ja Skandinaviassa kun ollaan, uivat nakuina.
