Nykyään on hienoa, kun voi katsoa vanhojen suosikkielokuvien lisäksi myös klassisia televisiosarjoja dvd:ltä tai blu-raylta. Vastikään dvd:llä ilmestyivät esimerkiksi 70-luvun poliisisarjat Baretta ja Cannon, jotka ovat molemmat minulle tuttuja lapsuudesta, kun niitä esitettiin televisiossa. Etenkin Cannon, jonka nimiroolia esittävä William Conrad kävi Suomessakin vierailulla. Cannonin esittäjän vierailu oli valtava mediatapahtuma, josta kerrottiin Avussa, tv-uutisissa ja vaikka missä.
70-luvullakin tehtiin paljon hyviä sarjoja, mutta tarjonnan määrä Suomen televisiossa oli jotain aivan muuta kuin nykyään. Joka päivälle ei riittänyt kiinnostavaa katsottavaa, mutta muutaman kerran viikossa sai kokea huippuhetkiä, kun televisiossa alkoi Cannon, Kojak tai Sheriffi McCloud, jos esimerkiksi poliisisarjoista puhutaan.
Kun ei ollut videonauhureita – nehän tulivat vasta 80-luvulla – niin oli myös päästävä television ääreen viimeistään sillä kellonlyömällä kun ohjelma alkoi. Puhumattakaan siitä, että olisi voinut katsoa useita jaksoja peräkkäin.
Jos ohjelmat tallentava videonauhuri oli 70-luvulla vain futuristinen haave, niin sitä oli myös laadukas ja häiriötön televisiokuva. Jos moderneissa olohuoneissa paras kuvanlaatu tulee videotykillä tai 80-tuumaisella jättitelevisiolla, niin silloin kehityksen huippua edusti 26-tuumainen Salora-väritelevisio.
Koska television ruutu oli pieni ja useimmiten mustavalkoinen, ei televisiosarjan visuaalinen ilme ollut ykkösasia. Televisiosarja ja teatterissa nähtävä elokuva olivat kaksi aivan eri asiaa, sillä pelkkä värien näkeminen teki elokuvateatterikokemuksesta rikkaamman kuin television katselusta. Teatterissa katsottu elokuva oli kuin 3D-versio nykyään. Lisäksi televisioruudun ja valkokankaan kokoero oli tietysti paljon isompi.
70-luvulla katsotuista televisiosarjoista onkin monella tavalla valtava hyppäys nykyaikaan. Kyse on paitsi teknisestä myös taiteellisesta kehityksestä. Käsikirjoittajat ja näyttelijät eivät sarjoissa olleet ennen välttämättä huonompia, mutta visuaalisuus on televisiossa nykyään jotain aivan muuta. Televisiosarjat lähenevät elokuvia tai ovat monessa tapauksessa saavuttaneetkin ne. Lavastuksiin ja kuvauspaikkoihin on käytetty paitsi enemmän rahaa myös taiteellista kunnianhimoa.
Yksi käännekohta oli Twin Peaks. Sen ilmestymisestä on jo yli kaksikymmentä vuotta, mutta sen jälkeen televisiosarjojen taso alkoi nousta ratkaisevasti. Ennen David Lynchiä vain harva maineikas ohjaaja oli luonut menestyksekkään televisiosarjan. Alfred Hitchcockilla oli suosittu sarjansa Alfred Hitchcock esittää jo 1950-luvulla, mutta ei sen taiteellinen taso vastannut ohjaajan pitkiä elokuvia.
Twin Peaksin jälkeen tuli Sopranos, joka vastikään äänestettiin kaikkien aikojen parhaaksi televisiosarjaksi. Sopranosin tuottaneen HBO-televisioyhtiön nimeä pidetään laadun takeena, eikä ihme, sillä sama yhtiö vastaa myös monista muista kunnianhimoisesti tuotetuista menestyssarjoista kuten Game of Thrones, Rooma ja Boardwalk Empire.
HBO:n omien sarjojen kriittinen ja kaupallinen menestys on ollut hieno asia tv:n katsojille. HBO:n menestyksen myötä esimerkiksi tilausvideopalvelu Netflix on alkanut tuottaa omia alkuperäissarjojaan kunnianhimoisesti. Netflixin ensimmäinen oma sarja House of Cards on älykästä ja vakavasti otettavaa televisiodraamaa, vaikka ehkä riskittömämpää olisi ollut aloittaa kevyellä saippuahömpällä. Suuri yleisö arvostaa kuitenkin televisiosarjoissa nykyään laatua, ja se on onneksi myös huomattu.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit:
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä