Suomessa ei ole nähty läheskään kaikkia tuotteliaan Kim Ki-dukin elokuvia – ja osa niistäkin on käynyt kääntymässä vain Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Jo vuoden 2000 The Isle – Saari ja vuoden 2003 Viisi vuodenaikaa osoittavat miehen monipuolisuutta ja kykyä kuvata brutaalejakin aiheita kauniisti. Samalla ne osoittavat miehen tinkimättömyyttä ja välinpitämättömyyttä muiden mielipiteistä, kun hän on päättänyt jotain kuvata.
Tuoretta Moebiusta voisi kuvailla The Isle – Saari -elokuvan ja Rautakolmosen (2004) sekoitukseksi. Ensimmäisestä tulee seksuaalisuus, varsinkin väkivaltainen sellainen ja jälkimmäisestä surrealistinen näkemys ihmissuhteista.
Seksi on vahvasti läsnä nimettömäksi jäävän perheen elämässä. Isällä on rakastajatar, jonka kanssa hän harrastaa lihallisia iloja. Niitä miestään vakoileva vaimo seuraa yhä suurempaa mustasukkaisuutta tuntien. Perheen poika puolestaan on löytämässä oman seksuaalisuutensa, mikä ei jää torjutuksi tulleelta äidiltä huomaamatta. Kun nainen epäonnistuu miehelleen kostamisessa, tapahtuu lopullinen kilahdus, ja hän kääntää katkeran mielensä kohti poikaansa, joka saa vastata isänsä teoista.
Moebius kertoo seksin lisäksi syyllisyydestä ja sukupuolisista korvikkeista, jotka vievät kokeilijansa mennessään David Cronenbergin pakkomielteiset päähenkilöt mieleen tuovalla tavalla. Raiskaukset sekä itsensä ja toisten vahingoittaminen käyvät seksistä Kimin maailmassa.
Elokuvassa on ääniraita mutta ei dialogia. Ihmiset ähisevät syystä tai toisesta painiessaan, mutta sanoiksi tunteita ei pueta. Sen ansiosta syntyy tunnelma, joka todennäköisesti nostaa elokuvan kiinnostavammaksi kuin se perinteisemmin toteutettuna ehkä olisi ollut. Moebiusta katsellessaan – siitä onkin puheen puuttuessa mahdotonta irrottaa katsettaan – joutuu pohtimaan, kuinka tosissaan Kim Ki-duk on sitä tehdessään ollut. Kuvasto ja ihmissuhteet ovat karuja, mutta silti aihepiiri makaaberiudestaan huolimatta enemmän kuin satunnaisesti myös huvittaa.