Analyysi: Mitä löytyy Boba Fettin haarniskan sisältä vai löytyykö mitään?

LeffaHamsteri purkaa ajatuksiaan Tähtien sodan galaksiin sijoittuvasta spin-off-sarjasta. Varoitus! Sisältää spoilereita.

11.3.2022 10:50

Jon Favreaun luoma ja käsikirjoittama The Book of Boba Fett oli yksittäisiä huippuhetkiä lukuun ottamatta suoraan sanottuna tylsä.

Miten Tähtien sota -fanien suosikkihahmoon perustuvasta sarjasta saattoi tulla näin mitään sanomaton, mauton ja hajuton kokonaisuus?

Tarkastellaanpa sarjaa hiukan tarkemmin.

Vatsalaukussa muhinut palkkionmetsästäjä

Boba Fett (Temuera Morrison) esiintyi The Mandalorian -menestyssarjassa. Selvisi, että Imperiumin vastaiskusta ja Jedin paluusta tuttu palkkionmetsästäjä ei ollutkaan kuollut. Mitään muuta emme oikeastaan hahmon vaiheista tienneetkään.

Book of Boba Fett valottaa hahmon taivalta ja vaiheita alkuperäisten elokuvien jälkeen. Sarjan tapahtumat sijoittuvat takaumien kautta aikaan ennen The Mandaloriania sekä aikaan sen jälkeen. Book of Boba Fettin päätyttyä en voinut ymmärtää päätöstä sotkea sarjan kronologia. Sarjan hyppiminen ajassa ei edesauttanut tarinan keskuskonfliktin kristallisoitumista, vaan pikemminkin hämmensi ja katkaisi keskittymisen tapahtumiin.

Käytännössä Fettin ja hiekkakansan suhdetta käsittelevä takaumaosuus tarinasta olisi voinut olla sarjan ensimmäiset kaksi jaksoa. Siitä selkäänsä saanut Boba Fett olisi voinut lähteä kostoretkelle ja kohti valtaistuinpeliä. 

Itse koin kohtaukset hiekkakansan kanssa kaikista merkityksellisimpänä ja mielenkiintoisimpana osana Boba Fettin tarinaa. Rahtijunan pysäytysoperaatio oli yksi sarjan kohokohdista, koska Fett oli selkeänä altavastaajana ilman omia varusteitaan. Lisäksi hiekkakansan aikana koettu aika tuntui louhivan Fettistä oikean hahmon, jolla on halut ja tarpeet. Tuona aikana pyörittelin mielessäni kysymystä, mitä on soturi ilman omaa asetta ja haarniskaansa.

Hiekkakansan tarina katkeaa tragediaan, josta Favreau lähtee leipomaan juonenkäännettä kauden finaaliin, mutta se ei paljoa auta. Fettin hahmon kehitys ja sarjan draaman kaari tuntuivat aina katkeavan kohtauksissa, joissa Fett on pohtimassa Mos Espan kaupungin valtapelejä. Jabba Huttin manttelinperijänä hän tuntui olevan aivan väärässä elementissä, enkä syytä tästä Morrisonin kykyjä näyttelijänä. Minusta vain tuntui, että hahmolla ei ollut tarpeeksi selkeää motivaatiota pyrkiä pitämään paikkaansa valtaistuimella.

Hämmentävintä The Book of Boba Fettin tapahtumien kronologiassa on se, että käytännössä The Mandalorianin toinen tuotantokausi osuu keskelle Boba Fettin tarinan tapahtumia. Tarinallisesti ratkaisu on omituinen, koska tiesin katsojana tapahtumien päätepisteen – eli Fett istuutuu Huttin paikalle.

Favreau ei mielestäni onnistu luomaan oikein luomaan tapahtumakulkuja The Mandalorianissa nähtyjen päätepisteiden väliin, vaan pikemminkin orjallisesti käy läpi Fettin vaiheet odotetusti: hän nousee sarlaccin kidasta, pelastaa Fennec Shandin (Ming-na Wen) ja saa aluksensa takaisin. Toisin sanoen sarja ei onnistu takaumillaan valottamaan Boba Fettin taustatarinaa ja luomaan menneisyydestä kumpuavia konflikteja. 

Sarja polkee paikallaan, kun tapahtumat kulkevat ennalta määrättyä rataa. Katsoja voi vain odottaa seuraavaa toimintakohtausta.

Ja kyllä, tarinaan tulee potkua, kun näemme Boba Fettin (Temuera Morrison) taistelemassa paikastaan Jabba Huttin valtaistuimella. Pääsemme hiukan jopa tutustumaan Mos Espan kaupunkiin, mutta minulla oli jatkuvasti tunne, ettei Boba Fett oikein tiedä, mihin hän oli ryhtymässä. Kuten edellä jo totesin, en myöskään ymmärtänyt hänen todellista motivaatiotaan tekojen takana. Tästä syytän sarjan vetovastuussa olevaa Favreauta. 

Favreau ei löydä dramaturgiassaan keinoa rakentaa hahmolle draamankaarta, joka sanoittaisi tai tekisi selväksi motivaation ryhtyä hyväsydämiseksi rikosliigan johtajaksi. Sen sijaan Favreau yrittää takaumatarinankerronnan avulla kikkailla tiensä maaliin ikään kuin katsoja ei huomaisi konfliktien tai hahmonkehityksen puutetta. Sarjan anti tuntuikin olevan selkeyden sijaan kevyt sekametelisoppa, joka yrittää vähän kaikkea. Jopa Boban lapsuuteen tehdään nopeita viittauksia, kun nuori Boba katsoo ”isänsä” Jangon lähtöä kaukaisuuteen. 

Epämääräisyys ottaa sijan oikean, mehukkaan draaman jäädessä toiminnan jalkoihin. 

Kun viittaukset eivät riitä

Elokuvafanina nautin sarjan eri genrelajien sekoituksesta. The Book of Boba Fett on yhtäaikaisesti sekä westernettä gangsterielokuvien suuntaan kumartava kokonaisuus. Kummisetä ja Lahjomattomat olivat esikuvina vahvasti läsnä. Prätkäjengi muistutti The Who -yhtyeen Quadrophenia -leffan nuorisoa ja finaalissa nähtiin hatun nosto King Kongin suuntaan rancor-pedon kiivetessä tornin huipulle. 

Vaikka nautin näiden viittauksien bongaamisesta, ne ovat pinnallisia yksityiskohtia. Valitettavasti ne eivät onnistu nostamaan sarjaa esikuviensa tasolle.

Tämän kaltaiset sarjat ja elokuvat menestyvät päähenkilöidensä (tai näyttelijöidensä) kemioiden kautta. Fettin ja hänen luotettavana ammattitappajanaan toimivan Fennec Shandin välinen suhde ei kuitenkaan kehittynyt lainkaan, enkä puhu nyt romanttisesta suhteesta.

Monessa kohtauksessa hahmot jutustelevat niitä näitä juoneen liittyviä asioita ja käyvät läpi tarinan tilannetta ilman kunnollista dramatisointia. Kaksikko tekee tiivistä yhteistyötä, mutta heidän välillään ei ole kemiaa. Heillä ei ole erimielisyyksiä tai toimintatapojen eroja. Fennec ja Boba eivät opi toisiltaan mitään. 

Pahimmillaan konfliktien konfliktien eskaloitumista ja selvittämistä aina hamaan tulevaisuuteen asti, mikä jäädyttää kaiken mahdollisen jännitteen sarjasta. 

Ilmassa leijui hukatun näyttelijäpotentiaalin haju.

On ironista, miten Favreauta palvotaan The Mandalorianin luojan roolissa Tähtien sodan pelastajana, mutta kirjoittajana hän ei tunnu haluavan tehdä vaikeimpia kotiläksyjään paneutumalla tarinan turhauttaviin yksityiskohtiin. Favreau sortuu yhtä onttoihin dialogikohtauksiin kuin edeltäjänsä, vaikka toteutus on kiillotetumpaa ja ammattitaitoisempaa kuin esiosatrilogiassa. Sarjan asiaa auttaa aina silloin tällöin satunnaiset cameo-esiintymiset, jotka nostavat katsojien käsikarvat pystyyn.

Koen Favreaun uponneen samaan suohon, jossa George Lucas rämpi esiosatrilogiansa kanssa. 

Kaikesta saamastaan vihasta ja kritiikistään huolimatta Lucasilla oli perustavanlaatuinen ote draaman peruspalikoihin. Hänen käsikirjoituksissaan hahmoilla oli selkeät motivaatiot ja hän hyödynsi niistä kumpuavia konflikteja, vaikkakin tarinan toteutus oli esiosissa puisevaa ja kuvaus oli mielikuvituksetonta. Tämä ei ole esiosatrilogian nostalgisointia (jota The Book of Boba Fett harrastaa myös), vaan Lucasin luontaisten vahvuuksien tunnistamista.

Pahin esimerkki The Book of Boba Fettin hukatusta potentiaalista olivat mekaanisesti modatut jengiläiset, jotka Fett päättää ottaa palkkalistoilleen. Nämä syrjäytyneet ja työttömät yksilöt esitellään sarjassa Fettin liittolaisina, mutta he jäävät pahasti muiden sivutarinoiden varjoon. Jotenkin olisin olettanut, että tutustuisimme hahmoihin sarjan aikana, mutta olin väärässä. En ollut oppinut finaaliin mennessä yhdenkään nimeä. Tämä kirjava joukko vain sujahtaa Fettin tukijoukoksi ilman minkäänlaista luonnetta ja tarkoitusta (tämä lause voisi kuvastaa myös sarjaa kokonaisuudessaan).

Prätkäjengiläiset eivät tuntuneet oikein asettuvan Tähtien sota -universumiin, mutta tämä johtuu mielestäni enemmän luonnostelman tasolle jääneestä tarinasta (josta myös Lucasin esiosatrilogiaa on kritisoitu) kuin mistään jengiläisten pinnallisesta yksityiskohdasta. Lucasillakin oli sekä alkuperäisessä että esiosatrilogiassa paljon sivuhahmoja, joita hän jätti käyttämättä, mutta hän ei missään vaiheessa antanut ymmärtää, että heillä olisi isompi rooli tarinassa. Oletin katsojan roolissani, että jokainen osa sopii jollain tavalla kokonaisuutta – myös värikkäät motoristit.

Loppujen lopuksi The Book of Boba Fett vaikuttaa tyhjältä ja kliiniseltä jopa Lucasin esiosatrilogian visioihin verrattuna.

Mandalorianilaisen paluu

Uskon puute Boba Fettiin ja häntä käsittelevän materiaalin kantokykyyn käy ilmi sarjan viidennessä luvussa, jossa mandalorialainen soturi Djin Djarin alias Mando (Pedro Pascal) tekee paluun.

The Book of Boba Fett oli alun perin tarkoitettu The Mandalorianin spin-off-sarjaksi, joten olisin voinut kuvitella sen keskittyvän täysin Boba Fettiin. Tässä kävikin aivan toisin. 

Spin-off-sarjan kirkkaimmiksi tähdiksi nousivatkin The Mandalorianista tutut edellä mainittu Mando ja vauva-Yodana edelleen tunnettu Grogu.

Periaatteessa Bryce Dallas Howardin ohjaama jakso oli kuin henkäys raikasta ilmaa. Heti Mandon astellessa kuvaan tuntui siltä, että vihdoinkin sarja lopettaa tyhjäkäynnin ja saa dramaattista painoa – tai ainakin aluksi tuntui siltä. 

Howardin ohjaustyö oli huikeaa katsottavaa alusta loppuun, mutta käytännössä jakso rikkoi entistä enemmän sarjan momentumia. Jakson nähneet tietävät, että se keskittyi täysin sataprosenttisesti Mandoon. Boba Fett liukui omassa sarjassaan sivuhenkilön asemaan, joka ei parin jakson aikana näy tai sano mitään juuri ollenkaan. Jakso teki The Book of Boba Fettistä omalla tavallaan The Mandalorianin jatko-osan, mutta joutui maksamaan siitä katsojien mielenkiinnon hinnan.

Mutta miksi me tarvitsimme juuri nyt mandalorianilaisen paluun?

Vastaus on, että emme me sitä oikeasti tarvinneet. Ainoa syy palauttaa Mando kuvioihin oli valinnan helppous. Favreaun ei tarvinnut kertoa täysin Boba Fettiin keskittyvää jännittävää ja tunteikasta tarinaa, koska Mandon paluu hoitaisi kaiken raskaan työn. Soppaan kun heitetään vielä vauva-Yoda hyppimässä Luke Skywalkerin reppuselässä, yleisö saadaan sarjan puolelle.

Tämä kuulostaa kyyniseltä, mutta totta se on. Nostalgian ja rakastettujen hahmojen kanssa ratsastaminen on helppoa, mutta minusta tämä koko asetelma alkaa haiskahtamanaan.

Meillä on syklinen toisto, jossa sarjan varsinaiseen päätähteen kohdistuvat odotukset torpataan tuomalla näyttämölle vieraileva tähti. Taas toisaalta vierailevan tähden omassa sarjassa tuodaan vierailevana tähtenä uusi kaveri. Mandon omassa sarjassa oli mahdollisuus saada katsojat innostumaan, kun Boba Fett tuotiin takaisin. Boba Fettin sarjassa oli mahdollisuus saada katsojat innostumaan, kun Mando tuotiin takaisin.

Entä jos käsikirjoituksen näkökulmasta keskityttäisiin vain sarjan päähenkilöön ja hänen tarinansa kertomiseen kunnolla? Olisiko meillä mahdollisuus kertoa yksi täyteläisen rikas tarina ilman jatkuvia keskeytyksiä ja tulevien tapahtumien alustuksia?

Ironia nostaa jälleen päätään, kun Mandon hahmon tarkoitus oli alun perin toimia eräänlaisena vastalääkkeenä Boba Fettille. Mando tarjosi mahdollisuuden luoda ja rakentaa jotain uutta Tähtien sota –universumiin. Kaikki Skywalker -saagaan liittyvät hahmot sisältävät riippakivenä fanien tunteita ja niihin liittyviä odotuksia, jotka väistämättä toimivat uusia tarinoita vastaan. 

Nyt Mandon hahmosta tuli osa Tähtien sota -kaanoniin kohdistettuja odotuksia. 

Vaikuttaa vahvasti siltä, että Favreau ei alun innostuksesta huolimatta tiennyt, mitä tehdä Boba Fettin hahmolla. En tiedä, oliko tässä taustalla fanien odotukset ja niihin vastaaminen, pettymyksen tuottamisen pelko tai edellä mainittu laiskuus tehdä kotityöt kunnolla sarjan piirustuspöydän äärellä.

The Mandalorianista tuttujen hahmojen tuominen sarjaan oli mielestäni vihon viimeinen epäluottamuslause Boba Fettiä kohtaan. 

Päämäärättömyys oli sarjassa lähes käsinkosketeltavissa, kun viimeisessä jaksossa suuren valtakamppailun ja välienselvittelyn jälkeen Boba ja Fennec kävelevät kadulla. Mos Espan kansalaiset kumartelevat heille. Boba huomauttaa, etteivät he ole sopivia tähän tehtävään.

Pidän yhtä paljon Mandosta ja vauva-Yodasta kuin kuka tahansa muukin, mutta toivoin Boba Fettin saavan oman tarinansa, jossa hänelle annetaan luonne ja mahdollisuus kasvaa joko sankariksi tai antisankariksi; että hänestä tulisi soturi, joka olisi enemmän kuin osiensa summa.

Sen sijaan alan epäillä, että Boba Fett on vain hieno haarniska.

Eikä muuksi muutu.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa