Ennen oli elokuvafanilla kaikki paremmin, vai oliko sittenkään?

Videovuokraamojen kuolema on ikävä asia, mutta tarjontaa on silti enemmän kuin koskaan.

”Klassikkoelokuvia ei enää niin vain löydä katsottavaksi”, kirjoitti HS Metron kolumnisti Pauli Jokinen lokakuussa.

Jokinen kertoo vierailleensa Cinecittan elokuvastudioilla Roomassa. Se on upea paikka elokuvafanille. Olen itsekin siellä käynyt. Jokiselle kävi samoin kuin minulle Cinecitta-vierailun jälkeen: tuli halu katsoa siellä kuvattuja Federico Fellinin klassikoita. Niitä on kuitenkin Jokisen mielestä vaikea löytää tallenteina.

Kolumnisti pahoittelee, että videovuokraamot ovat lopettaneet toimintansa tai muuttuneet karkkikaupoiksi. Toisin oli kymmenen vuotta sitten, kun tarvitsi vain marssia Kampin Makuuniin, mikä oli kuulemma oiva paikka, kun teki mieli katsoa klassikoita, mutta nyt Makuuni on mennyt konkurssiin.

Videovuokraamoiden osalta tilanne on striimipalveluiden myötä tietenkin muuttunut, mutta silti olen eri mieltä Jokisen kanssa. Käännyn tässä Joonas Alanteen kannalle. Hän kirjoitti Twitterissä, että klassikkoelokuvia ei ole koskaan ollut niin helppo nähdä kuin nyt.

Jos haluaa katsoa Fellinin tuotantoa kotisohvalta, on totta ettei Netflixistä tai muista striimipalveluista välttämättä ole apua. Netflixissä on kyllä tarjolla klassikkoelokuvia, mutta valikoima on melko suppea, etenkin jos etsii tietyn ohjaajan teoksia.

Silti Fellinin elokuvia pääsee kotisohvalla katsomaan helposti, varsinkin jos asuu pääkaupunkiseudulla. Esimerkiksi Filmihullu-leffakaupassa on kattava kokoelma Fellinin tuotantoa dvd:nä tai blu-rayna, tai mitä tahansa elokuvahistorian klassikoita. Eikä se ole ainoa paikka, josta tallenteita voi hankkia.

Ja jos ei halua ostaa elokuvaa omaksi, niin vuokraamisen sijaan voi lainata kirjastosta. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa on todella laajat kokoelmat sekä uusia että vanhoja elokuvia eri formaateissa, ja niitä voi varata kätevästi verkossa. Valikoimaan kuuluu muun muassa viiden elokuvan Fellini-boksi. Olen itse käyttänyt kirjastoa paljon apuna, kun olen etsinyt jotain hyllystäni puuttuvaa elokuvaa, jota ole halunnut ostaa sitä itselleni, ja usein se on valikoimasta löytynyt dvd:nä tai blu-rayna.

Jos ei asu pääkaupunkiseudulla, tilanne voi olla tietenkin vaikeampi. Mutta verkkokaupat toimittavat paketteja minne tahansa. En tiedä millaisia dvd- ja blu-ray-valikoimia on maakuntien kirjastoissa, mutta uskoisin, että tilanne on parempi kuin kymmenen vuotta sitten.

Maailma ei ehkä ole täydellinen, mutta kyllä elokuvaklassikoita on meidän ulottuvillamme, kun vain vähän näkee vaivaa. Tutustumisen voi aloittaa vaikkapa Yle Areenasta. Sieltä on tänä syksynä voinut katsoa vaikka Akira Kurosawan tai Krzysztof Kieślowskin klassikoita senkin jälkeen, kun televisiolähetys on mennyt ohi. Ja kuvanlaatu on HD-tasoa, toisin kuin kymmenen vuotta sitten.

Videovuokraamojen kuolema on tietysti ikävä asia. Mutta tilalle on tullut paljon uusia mahdollisuuksia. Olen katsonut elokuvia jo 1970-luvulla, jolloin ei ollut minkäänlaisia tallenteita, ja television elokuvatarjonta oli nykymaailmasta käsin naurettavan pientä. Jos olisin elokuvista innostuneena lapsena hypännyt nykyaikaan ja nähnyt, miten monipuolisesti elokuvia voi katsoa nyt, olisin luullut päässeeni taivaaseen. Elokuvafanilla ei ole koskaan asiat olleet niin hyvin kuin nykyään.

Jussi Huhtala

Tässä kolumnisarjassa tarkastellaan kotiteatterijulkaisuja ja striimipalveluja sekä niihin liittyviä ilmiöitä. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a

Sarjan edellinen kolumni:
Netflixiä ja muita striimipalveluja koskee pian uusi laki: Kulttuurin tukemista vai kauppasotaa?