Ennusmerkit olivat jo ilmassa, mutta maaliskuun lopussa saimme virallisen tiedon:
Vuosikymmeniä kestäneen uran jälkeen näyttelijä Bruce Willis jää eläkkeelle terveyssyistä.
Eläköitymispäätöksen taustalla oli diagnoosi afasiasta. Afasia tarkoittaa aivojen toimintahäiriötä, joka vaikeuttaa puheen tai tekstin ymmärrystä ja tuottamista. Afasia voi olla esimerkiksi alkavasta muistisairaudesta tai aivoinfarktista johtuva oire – aivan kuten nuhainen nenä on flunssan oire.
Willisin terveydentilasta liikkui huhuja jo ennen virallista tietoa. Tiedot perustuivat tietysti elokuva-alan sisäpiiriläisten tiedonantoihin, joihin pitää aina suhtautua varauksella.
Willisin uraa seuranneena näihin huhuihin ei ollut kovin vaikea uskoa.
Siinä missä vielä 2010-luvun alussa Willis työskenteli täysvointisena Wes Andersonin ja Rian Johnsonin elokuvaprojekteissa ja Die Hard -jatko-osassa, kuluvan vuosikymmenen vaihteessa moni fani ihmetteli näyttelijän elokuvaprojektien laadun dramaattista muutosta. Willis oli siirtynyt 2020-luvun koittaessa näyttelemään elokuvissa, jotka melkein lähes poikkeuksetta ohittivat elokuvateatterikierroksen.
Toisin sanoen Willisistä tuli Steven Seagalin kaltainen ”suoraan videolle” tuotettujen B-elokuvien tähti.
Willisin vastaanottamat roolit 2020-luvun alusta alkaen olivat usein surkeita stereotypioita, jotka Willis oletetusti osaisi kävellä läpi unissaan. Willis kuitenkin vaikutti silminnähden olevan pulassa roolisuorituksien kanssa. Huonon materiaalin kanssa on vaikea nostaa uudelle tasolle, mutta kyse ei ollut näin jälkikäteen ajatellen edes siitä. Willisin luontainen charmi ja karisma olivat täysin poissa – tai näyttelijä ei saanut välitettyä tunnetta samalla tavalla katsojan suuntaan.
Näyttely on paljon muutakin kuin vain sanojen lukemista paperilta ja niiden muistamista ulkoa.
Virallisen tiedotteen myötä on mahdollista nähdä, että Willis pyrki tekemään mahdollisimman paljon töitä ennen hanskojen lyömistä tiskiin. Matalan budjetin elokuvat mahdollistivat Willisille ja hänen tiimilleen mieluisan matalan kynnyksen toimintaympäristön: Willisin myyvälle nimelle oli kysyntää ja näyttelijän tarvitsi olla kuvauksissa maksimissaan parin lyhyen päivän ajan suhteellisen isoa palkkakuittia vastaan.
Perintö
Willisin aleneva tila on mielestäni nähtävissä jo vuonna 2019 ilmestyneessä elokuvassa Glass. Aikoinaan ajattelin, että syypää Willisin kädenlämpöiseen roolisuoritukseen oli ohjaaja M. Night Shyamalan. Nykytilanteen valossa on havaittavissa, että Willis ei vain enää pystynyt samankaltaiseen näyttelijäsuoritukseen, jonka hän antoi vuosituhanteen vaihteessa ilmestyneessä Unbreakable – särkymätön, jolle Glass on jatkoa.
Bruce Willisillä on tärkeä paikka omassa elokuvaharrastuksessani.
Nuorena pidin Arnold Schwarzeneggerin ja Sylvester Stallonen isolihaksisista ja ylivoimaisista toimintasankarihahmoista, mutta nähdessäni ensimmäisen kerran Willisin tähdittämän Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli jokin asia muuttui.
Willis toi 80-luvulla samastuttavuuden toimintaelokuviin. Hänen helposti lähestyttävä näsäviisas jokamiehen arkkityyppinsä puhutteli muskeleihin tottunutta elokuvayleisöä yhtä paljon kuin se puhutteli tätä nuorta lappeenrantalaista elokuvaharrastajaa 2000-luvun alussa. Konnankoukkuja kahdelle -sarjasta tutun näyttelijän valitseminen kovaksi keitettyyn toimintaelokuvaan oli ihme.
Läpimurtona toimineesta Die Hard –elokuvasta tutuksi tullut newyorkilaispoliisi John McClane ja hahmon peruskaava seurasivat Willisiä koko hänen uransa ajan. Mielestäni Die Hard -elokuvien jatko-osat olisi voinut jättää tekemättä. Tämäkin siitä huolimatta, että nautin krapulaisen ärtyneestä Willisistä todella paljon. Parhain esimerkki taitaa olla Shane ”Tappava ase” Blackin kynästä lähtöisin oleva ja Tony Scottin ohjaama Viimeinen partiopoika.
Willisin esittämä McClane on hänen ikonisin roolinsa, mutta olisi väärin asettaa sitä hänen ainoaksi perinnöksi. Pelkkään Die Hardiin keskittyminen Willisin tapauksessa poissulkisi tosiallisen faktan:
Näyttelijänä Bruce Willisillä oli skaalaa.
Kyllä. Willis teki rooleja, joista hän selviäisi unissaankin, kuten Armageddon, Hudson Hawk – varkaista parhain, Jokikyttä, Last Man Standing tai Salasana: Mercury. Mutta jos nämä elokuvat edustivat Willisin näyttelijäskaalan tuttua keskitietä, mitä on ääripäissä?
Ohjaaja M. Night Shyamalanin ja Willisin yhteistyön alku, Kuudes aisti osoitti toimintatähden kykenevän esittämään sisäänpäin kääntyneitä, hiljaisia hahmoja. Samankaltainen roolisuoritus nähtiin myös jo edellä mainitussa Unbreakable – särkymätön-elokuvassa, jossa kaksikko jatkoi yhteistyötä. Myös esimerkiksi Moonrise Kingdom -elokuvassa Willis taipuu Wes Andersonin ohjauksessa kanavoimaan eräänlaista tukahdutettua kaurismäkeläistä rakkauden kaipuuta.
Bruce Willis ja Terry Gilliam 12 apinaa -elokuvan kuvauksissa.
Willisin uralta löytyy kurttuotsaisen toiminnan ja draaman lisäksi myös koomisia rooleja. Vitsien ja onelinereiden viljely on Willisille tuttua puuhaa, mutta yllättävän moni rooli uran aikana osoitti, ettei Willis ottanut itseään näyttelijänä liian vakavasti. Muihin toimintakorstoihin, eli pääosin Stalloneen ja Schwarzeneggeriin verrattuna Willisillä oli yllättävän monipuolinen ura. Edellä mainittujen lisäksi Willis nähtiin ysäriscifi-klassikoksi nousseen 12 apinaa -elokuvan pääosassa. Itse en pystyisi näkemään esimerkiksi Schwarzeneggeriä Terry Gilliamin ohjauksessa.
Aivan äärimmäisiin ulottuvuuksiin menevää revittelyä ei Willisin uralla kovin usein nähty, mikä saattaa johtua Willisin lokeroinnista ja McClane-roolin taakasta. Vuonna 1992, vain neljä vuotta läpimurtonsa jälkeen Willis esiintyi Robert Zemeckisin satiirisessa mustassa komediassa Kuolema pukee häntä. Willis joutuu vetämään roolinsa omilla mittareillaan katsottuna överiksi, koska muutoin hän ei pysyisi Meryl Streepin ja Goldie Hawnin vetämässä farssissa mukana. Elokuva ei ollut mikään suuri hitti ilmestyessään, joten Willisin uran suunta säilyi newyorkilaispoliisin viitoittamalla tiellä.
Kuolema pukee häntä -elokuva ja sitä seuranneet humoristisemmat roolit, kuten Koko potti -elokuvat (tai esimerkiksi Ocean’s Twelve -elokuvan hauska cameo-rooli) ovat hyviä esimerkkejä Willisin valmiuksista koomisena pääosamiehenä, jota totta puhuakseni olisin voinut katsoa enemmänkin.
Arvostus – kuinka se saadaan?
Kirjoitin tämän tekstin Bruce Willisin urasta, koska halusin muistella ennen kuin aika hänestä jättää. Toisaalta eläköityminen tavallaan merkitsee päätepistettä elokuvauralle, kun näyttelijä poistuu parrasvaloista, vaikkakin hän on edelleen elävien kirjoissa.
Meillä on tapana juhlistaa näyttelijöiden tai muusikoiden uraa ja perintöä vasta heidän kuolemansa jälkeen, oli kyse sitten kenestä tahansa julkisuuden henkilöstä. Kuolema tarjoaa aina uuden linssin, jonka läpi taiteellista työtä voi katsoa.
Oscar-palkintojen vastakohtana toimiva, surkeimpia elokuvia palkitseva Kultainen Vadelma eli Razzie-palkinnot asettivat Bruce Willisin ehdolle aivan omassa ”surkein Bruce Willis roolisuoritus vuonna 2021” -nimetyssä kategoriassaan. Eläköitymisuutisen myötä Razzie-palkintogaalan järjestävä taho pahoitteli mauttomuuttaan ja poisti ”palkinnon” Willisin nimistä (mielestäni he olisivat samaan hengenvetoon voineet pahoitella sitä, miten jostain syystä tänä vuonna Ben Affleck oli ehdolla The Last Duel -elokuvan hienosta sivuroolisuorituksesta – tätä en tule koskaan ymmärtämään).
Voin ottaa Razzie-palkintojen kanssa opiksi, ettei roolisuoritus tai projektin valitseminen ole aina pelkästään näyttelijästä kiinni.
On harmillista, että Willis joutui käyttämään uransa viimeiset vuodet haukutuissa ja parjatuissa B-luokan elokuvissa, vaikka niille on oma yleisönsä. Näyttelijän päätös nojasi omaan toimintakykyyn ja mahdollisuuteen kerätä mahdollisimman iso potti eläkkeelle siirtymistä varten. Joskus rooli on vain suoritettava työ siinä missä muutkin (vaikkakin ylipalkattu työ).
Ehkä Willisin kuvaamien, jälkituotannossa olevien elokuvien joukossa on yksi helmi, mutta epäilen Willisin kykyä näytellä vakuuttavasti näissä viimeisissä töissään.
Ennen terveysongelmien ilmestymistä, Bruce Willis oli hieno ja karismaattinen näyttelijä. Hänen uralleen mahtui ikonisia elokuvia, hittejä ja huteja, mutta myös muutama väärinymmärretty ja unohdettu teos, jotka toivottavasti saavat ansaitsemansa arvostuksen Willisin uran retrospektiivisissä katsauksissa.
Kiitos Bruce.
Toivottavasti pääset vielä nauttimaan hyvin ansaituista eläkepäivästäsi.
Tai erään kuuluisan amerikkalaisen runoilijan sanoin: Yippee-kay yay, motherf*cker.
Ville Vuorio
LeffaHamsteri