Kommentti: Scorsese ja Coppola ovat hupsuja setiä – Supersankarit tulevat aiheuttamaan ohjaajalegendojen sukupuuton

”Niin muuttuu maailma, Eskoni.”

Martin Scorsese (76) ja Francis Ford Coppola (80) ovat huolissaan Hollywoodista. Nuoriso ei ole kiinnostunut heidän elokuvistaan vaan katsovat mieluummin ADHD-toimintaa, kireitä supersankaritrikoita ja lasereita silmistään ampuvia sankareita.

Alan legendojen mukaan supersankarielokuvat… anteeksi, Marvel-elokuvat eivät ole ”cinemaa”. Entä sitten?

Marvel-, DC- ja Troma-ohjaaja James Gunn avaa tätä melko turhanpäiväistä kiistelyä erinomaisesti. Supersankarielokuvat ovat nykyajan westerneitä, starwarseja 70-luvulta, jopa se 2001: Avaruusseikkailu.

Ne ovat sukupolvikokemuksia. Massat, jotka elokuva-alaa pitävät elossa, eivät ole kiinnostuneita vanhojen setien ”aikuisten ihmisten elokuvista”. Eikä siinä ole todellakaan mitään väärää.

View this post on Instagram

Many of our grandfathers thought all gangster movies were the same, often calling them “despicable”. Some of our great grandfathers thought the same of westerns, and believed the films of John Ford, Sam Peckinpah, and Sergio Leone were all exactly the same. I remember a great uncle to whom I was raving about Star Wars. He responded by saying, “I saw that when it was called 2001, and, boy, was it boring!” Superheroes are simply today’s gangsters/cowboys/outer space adventurers. Some superhero films are awful, some are beautiful. Like westerns and gangster movies (and before that, just MOVIES), not everyone will be able to appreciate them, even some geniuses. And that’s okay. ❤️

A post shared by James Gunn (@jamesgunn) on

Länkkäreistä tuli lopulta rakastettuja klassikoita, vaikka sen ajan setämiehet kritisoivat niitä samoin sanoin: ”Ennen kaikki oli paremmin. Jonnet ei hiffaa. Silloin ennen tehtiin sitä OIKEAA cinemaa.” Samoin kävi Star Warsille 70-luvun lopulla: ”Ihme avaruushömppää, ajanhukkaa. Kuka tuollaistakin viitsii katsoa?”

Länkkärit ja Star Wars ovat klassikoita, aikansa dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, eivätkä jonnet edelleenkään muista niitä edellisiä sukupolvikokemuksia. Miksi edes pitäisi muistaa?

Massat eivät ehkä tiedä paremmin, mutta katsojat kustantavat juuri senkin elokuvateatterin olemassaolon, missä myös näitä vanhojen setien elokuvia esitetään. Tai siis missä niitä ennen esitettiin.

Scorsesen uutukainen The Irishman nähdään suoratoistona Netflixissä. Elokuvateattereissa, cineman kotona, sitä esitetään vain rajoitetusti lyhyen aikaa. Suomessakin vain pienemmissä teattereissa. Leffan budjetti on liian massiivinen verrattuna sen vetovoimaan, tuotto-odotuksiin. Riski ei kannata.

Siinäpä sitä viiltävää ironiaa kerrakseen. ”Happamia”, sanoi kettu.

83-vuotias veteraaniohjaaja Ken Loach vertasi Marvel-elokuvia hampurilaisaterioihin. Hänen mukaansa ne eivät ole oikeita elokuvia vaan markkinavoimien tuotoksia. Siinä hän on täysin oikeassa.

Markkinatalous toimii kuitenkin täysin kysynnän ja tarjonnan ehdoilla. Kapitalismin ydin on se, että kysyntä ja markkinat määrittelevät tarjonnan. Jos dinosaurukset eivät osaa uusiutua muuttuvassa maailmassa, päätyvät he huutamaan vihaisesti pilville, koska eivät ole enää relevantteja.

Ikävä kyllä indie-studioilla on tällä hetkellä erittäin ahtaat paikat. Se on harmi, sillä juuri indie-tuottajat tekevät vielä sitä aitoa cinemaa. Pikkustudioiden elokuvat ovat riskisijoituksia, eikä niillä ole varaa kovinkaan moneen floppiin.

Indieillä ei ole myöskään kysyntää elokuvateattereissa, joten ehkä nämäkin paukut pitäisi ampua suoraan suoratoistopalveluihin, kuten Scorsese jo teki.

Keskikokoinen elokuva, budjetiltaan noin 20-80 miljoonaa dollaria, on pitkälti kuollut. Ne eivät enää kannata taloudellisesti. Elokuvien markkinointiinkin uppoaa nykyään tähtitieteellisiä summia. Usein tuotot jäävät reilusti alle sadan miljoonan, jopa alle 50 miljoonan.

Elokuvateollisuudella menee silti paremmin kuin koskaan, vaikka monen mielestä laatu on samalla kärsinyt. Rahaa tulee kuitenkin ovista ja ikkunoista, kunhan vain osaa myydä tekeleensä oikeille markkinoille ja oikealle katsojasegmentille (uutuutena Kiinan markkina-alue).

Kyse on aina ollut pelkästä bisneksestä; rahan vuolemisesta katsojilta ja faneilta. Kun rahaa tulee sisään, voi tuottaa myös sitä dinosaurusten cinemaa. Voi ottaa riskejä, ja voi myös esittää niitä pienempiä teoksia vaihtoehtoyleisölle.

Tilanteesta ei todellakaan voi syyttää Disneytä tai Marvelia. Disney vain hyödyntää markkinatalouden lakeja paremmin kuin muut, ja tarjoaa sitä, mitä kuluttajat haluavat katsoa.

Katsojia eivät enää kiinnosta keskikokoiset setäelokuvat tai pienet indie-draamat. Ihmiset haluavat nähdä tehostespektaakkeleita, koska haluavat unohtaa maailman pahuuden. Massat eivät halua mennä ahdistumaan elokuviin. He haluavat pelastua kaikelta siltä paskalta, mitä elämä heille mahdollisesti tarjoaa. He kaipaavat puhdistavaa, voimaannuttavaa eskapismia, jota supersankarielokuvat tarjoavat.

Disneyn pomo Bob Iger paljastaa ajatuksiaan tuoreessa The Wall Street Journalin haastattelussa: ” Heidän sanomisensa eivät haittaa minua. Minua häiritsee Marvel-elokuvien tekijöiden puolesta. Pidän Scorsesea ja Coppolaa upeina elokuvantekijöinä. Katsoin heidän elokuviaan, pidin niistä. Me kaikki katsoimme heidän elokuviaan. Mutta kun Coppola kutsuu elokuviamme halveksittaviksi, niin säästäisin sen termin mieluummin vaikkapa massamurhaajille.”

”En todellakaan ymmärrä. En todellakaan. He voivat nillittää niin paljon kuin haluavat, heillä on siihen täysi oikeus, mutta he väittävät, että Ryan Coogler teki jotenkin vähäpätöisempää työtä Black Pantherillaan kuin he omilla elokuvillaan.”

Black Pantherista tuli yhteiskunnallinen merkkiteos, vähemmistöt voimaannuttanut kulttuuritapaus. Onko se jotenkin halveksittavaa?

Tietenkin myös muun muassa Natalie Portman, Sebastian Stan, Samuel L. Jackson ja Robert Downey Jr. ovat antaneet tukensa supersankareille.

Stan kertoi tunteellisen tarinan siitä, kuinka fanit ovat paljastaneet hänelle henkilökohtaisesti, että Marvelin leffat ovat auttaneet heitä jaksamaan vaikeiden aikojen yli. Supersankarit ovat kirjaimellisesti pelastaneet heidän elämänsä.

Scorsese ja Coppola väittävät kuitenkin, että supersankarielokuvat eivät tarjoa ihmisille mitään. Ne eivät auta ihmisiä. Ne eivät kerro mistään.

Niinpä niin.

Coppola ei ole mielestäni tehnyt yhtään merkittävää teosta sitten Bram Stokerin Draculan ja se ilmestyi jo vuonna 1992. Itse olin silloin 15-vuotias jonne, joka rakastui tähän ylisiirappiseen vampyyritarinaan. Ei se kuitenkaan kovin suurta cinemaa ole, jos minulta kysytään, lähinnä oman aikansa megaspektaakkeli. Pidän siitä silti erittäin paljon. Tai ehkä juuri siksi? Se vetosi sen ajan massoihin.

Scorsese on taas onnistunut pappaiällä huomattavasti paremmin kuin Coppola. Hänen viimeinen hyvä elokuvansa on mielestäni The Departed (2006), joka perustuu vielä parempaan hongkongilaiseen Infernal Affairsiin (2002). Muutaman vuoden takainen Silence (2016) on sitä oikeaa cinemaa, mutta se ei tehnyt minuun vaikutusta. Samana vuonna ilmestynyt Foxin Marvel-leffa Deadpool oli paljon parempi.

Samalla Marvel on tienannut yli 22 miljardia dollaria Disneylle.

Olen itse 42-vuotias, puolet nuorempi kuin nyt pilville huutavat vanhukset. Omaa lapsenmielisyyttäni en kuitenkaan haluaisi koskaan kadottaa. Nautin yhtä paljon tuoreimmasta Marvelin supersankarirähinästä ja jostain käppäisestä kalkkunakauhusta kuin tulen luultavasti nauttimaan Scorsesen The Irishmanista.

Tykkään siis mutustella sekä hampurilaisia että gourmet-annoksia. Olenko jotenkin poikkeava? Pitäisikö minun valita vain toinen näistä kahdesta herkullisesta vaihtoehdosta? Eikö se ole lopulta aika elitististä?

Selkäpiitäni nimittäin karmii ajatellessani sitä mahdollisuutta, että huutaisin 30-40 vuoden päästä vihaisena pilville.

Amerikankorealainen elokuvantekijä Joseph Kahn saa viimeisen sanan (kannattaa klikata auki, juttua riittää useamman twiitin verran). Hänen mielestään Marvel-elokuvat ovat zeitgeist, ajan henki. Sukupolvikokemus.

Niko Ikonen

Aiheeseen liittyvät jutut

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Vastaamalla näet muiden vastaukset.