Onko Tolkien pilattu? Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset jakaa mielipiteet

LeffaHamsteri tekee väliaikakatsauksen Amazon Primen fantasiasarjaan kohdistettuun kritiikkiin.

23.9.2022 14:45

Tiesitkö, että viihteestä nauttiminen voi riippua täysin omasta suhtautumisestani ja odotuksistani?

Totta se on. Pystyn katsojana lataamaan katselukokemukseen energiaa, joka vaikuttaa suhtautumiseeni. Voin muokata kokemustani ajatuksen voimalla.

Annetaanpa päivän epistolaan liittyvä esimerkki: jos päättäisin oikein kunnolla rakastaa Peter Jacksonin ohjaaman Hobitti-trilogian elokuvia, pystyisin kohdistamaan energialla huomioni seikkoihin, jotka tukisivat ja vahvistaisivat rakkauttani elokuvia kohtaan. Kiinnittäisin huomioni asioihin, joista pidän, ja toisaalta jättäisin huomiotta ne asiat, joita pidän epämiellyttävinä. 

Meillä jokaiselle on valta valita tietoisesti ne lähtökohdat, joista käsin lähdemme kuluttamaan viihdettämme. Katsomisen tapoja on monia, mutta karkeasti jaoteltuna leffaa tai tv-sarjaa voi kuluttaa joko katsoja- tai teoslähtöisesti. Ensimmäisessä keskipisteenä ovat omat odotuksemme ja halumme teosta kohtaan, joiden näkökulmasta sitä arvotetaan ja arvioidaan. Jälkimmäisessä lähestymistavassa keskitytään täysin vastakkaiseen näkökulmaan – annetaan elokuvan sanoa vapaasti sanottavansa.

Kun tilasin Amazon Prime -suoratoistopalvelun katsoakseni uutta Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset -sarjaa, päätin mielessäni tietoisesti ottaa teoslähtöisen asenteen sarjaa kohtaan. Päätin antaa sarjalla mahdollisuuden tarjota minulle sen, mitä sillä on tarjota.

En tietenkään pysty lähestymään uutta fantasiasarjaa täysin tietämättömänä. Olen fanittanut Jacksonin alkuperäistä trilogiaa jo pitkään, minkä lisäksi J.R.R. Tolkienin kirjat Taru sormusten herrasta ja Hobitti  ovat minulle todella tuttuja vuosien takaa. Tietysti nämä aiemmat katselu- ja lukukokemukset vaikuttavat jollain tavalla taustalla siihen, miten katson sarjaa, vaikka miten yrittäisin katsoa sitä tyhjennetyn mielen autuudesta käsin. 

Toisaalta on aivan eri asia tietoisesti tai aktiivisesti verrata, etsiä epäkohtia ja vääriä tulkintoja Tolkienin pyhästä lähdemateriaalista, kuin lähteä mukaan sarjan tarjoamalle matkalle avoimin mielin.

Mahtisormukset ja syvät taskut

Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset on Amazon Primen jättisatsaus. 

Se on historian kallein tv-sarja, vaikkakin sanoisin tuon nimityksen olevan harhaanjohtava. Ulkomuodoltaan sarja on enemmänkin elokuva. Jaksot kestävät kukin yli tunnin. Sarjan ylväät kuvauspaikat, erikoistehosteet, lavasteet ja puvustus yltävät parhaiden fantasiaelokuvien tasolle. Kaikki sarjaan satsattu raha näkyy ja kuuluu lopputuloksessa. Itseasiassa parhaiten ”sarja” pääsee oikeuksiinsa, jos sitä katsoo mahdollisimman suurelta ruudulta. (Vaikka sanottakoon tässä välissä, että harmikseni sarja on kuvattu digitaalisesti, eikä filmille.)

Ensimmäisen jakson aikana huomasin aivojeni joutuvan tekemään jonkinlaista uudelleenkalibrointia. Totuttelin sarjan ilmeeseen, joka yhdistelee elementtejä sekä Jacksonin alkuperäisestä että Hobitti-trilogiasta tuoden kuitenkin pöytään omaa ilmettä. 

Markella Kavenagh (Elanor ‘Nori’ Brandyfoot), Sara Zwangobani (Marigold Brandyfoot), Dylan Smith (Largo Brandyfoot), Megan Richards (Poppy Proudfellow).

En ole varma johtuiko oma ”uudelleenkalibrointini” varsinaisesti muusta kuin aikakaudesta, jota sarja kuvaa. Esimerkiksi haltioiden käyttäytyminen ei ole yhtä jylhän etäistä, jota se oli Jacksonin Hobitissa tai Taru sormusten herrassa. Odotin hetken ajan vanhoja haltioita, kunnes tajusin hahmojen olevan Jacksonin elokuviin verraten nuoria ja vetreitä. Kaikesta sodasta huolimatta he ovat vielä täynnä elämää. Kolmannen aikakauden lopussahan haltiat ovat monituhatvuotisia muinaisjäännöksiä. Jylhyys ja etäisyys ovat peräisin pitkästä historiasta.

Sarja sijoittuu Tolkienin luomaan maailmaan, mutta eri aikakaudelle, kuin mitä olemme aikaisemmin nähneet. Näemme uusia paikkoja ja tapaamme uusia hahmoja, jotka kaikki eivät ole ennestään tuttuja aiemmista elokuvista. Saatamme katsojina ja lukijoina tietää, mihin tapahtumat ovat etenemässä, mutta emme välttämättä tiedä miten sarja niitä kuljettaa tuttuihin pisteisiin. Mielestäni Mahtisormukset on tähän asti, neljänteen jaksoon edetessään osannut esitellä ja alustaa luontevasti eri tapahtumapaikat, hahmot ja tärkeimmät konfliktit.

Vanhojen tuttujen hahmojen, kuten Galadrielin (Morfydd Clark) ja Elrondin (Robert Aramayo) nuoret kasvot (lue: uudet näyttelijät) vaativat alussa pientä totuttelua. En kuitenkaan aio jäädä jumiin siihen, millaiseksi olen kuvitellut Galadrielin nuorena. Antaa sarjan tehdä kova työ puolestani ja vakuuttaa minut.

Uskon, että suurin haaste tekijätiimillä on ollut rakentaa Tolkienin perikunnalta lunastettujen oikeuksien ja niihin kuuluvista, käytettävissä olevista materiaaleista dramaattisesti mielenkiintoinen tarina. Tiettyjä valintoja ja muutoksia oli tehtävä, jotta tarina toimisi tv-sarjan formaatissa. Tiedän, että kaikki eivät ole tai eivät tule olemaan niihin tyytyväisiä. Sarja perustuu alkutekstien mukaisesti vain ”Taru sormusten herra -kirjaan ja sen liitteisiin”.

Mutta hetkinen? Mitkä liitteet? 

Liitteet ovat luettavissa Kuninkaan paluun jälkeen, Tolkienin kirjan lopussa. Ne toimivat Keski-maan historiaa täydentävinä teksteinä. Niissä Tolkien käy läpi Taru sormusten herraa edeltäviä tapahtumia ja hahmoja (siellä on myös ohjeita, sukupuita ynnä muuta sälää). Tolkienin oli tarkoitus avata nämä historialliset tapahtumat toden teolla lopullisesti Silmarillion -suurteoksessaan, joka ei valitettavasti valmistunut ennen hänen kuolemaansa. Sen sijaan Tolkienin Christopher-poika otti tehtäväkseen koota isänsä muistiinpanoista tuon kyseisen teoksen.

Liitteiden (ja etenkin Silmarillionin) tarjoama lukukokemus eroaa suuresti Taru sormusten herrasta. Keski-maan tuhansien vuosien historiaa läpikäyvät tekstit muistuttavat nimensä mukaisesti oppikirjamaisia historiakirjoja: tapahtumien dramatisoinnin sijaan usein tapahtumakulut selostetaan laajojen, makrotason tapahtumaketjujen kuvailuina – ”rauha, taistelu paikassa X, kuolema henkilölle Y – jälleen rauha”. Faktapitoinen teksti vilisee historiallisia paikkoja ja nimiä, mutta tarkemmat kuvailut, dialogi ja muut draaman elementit ovat todella niukassa. Silmarillionhan oli Tolkienin Keski-maan myyttien kokoelma, mutta sarjan tekijöillä ei ole oikeuksia käyttää haltioiden esihistorian legendoja tarinassaan.

Amazon Primen suunnitelmissa on tuottaa viiden tuotantokauden mittainen fantasiaepookki. Tästä syystä on täysin ymmärrettävää, että tekijöiden oli aivan pakko täydentää tapahtumia ja hahmoja kertoakseen oman tulkintansa tarinasta, joka johtaa lopulta Sormusten ritareiden seikkailuun. 

Koska siitähän Amazon Prime -sarjassa on kyse: uudesta tulkinnasta. 

Tolkien ei ole enää elävien kirjoissa, joten hän ei ole puolustamassa tai kritisoimassa sarjaa. On kuitenkin täysin turhaa pohtia, olisiko Tolkien suostunut myymään sarjan oikeuksia Amazonille. Voimme tästä huolimatta tarkastella ja pohtia Tolkienin tarinoiden käsittelemien keskeisten teemojen kautta, miten hyvin Amazon Prime on tähän asti onnistunut jatkamaan Tolkienin perintöä. 

Pilasiko woke-ideologia Tolkienin?

Mahtisormukset -sarja joutui samanlaiseen some-myrskyyn kuin hiukan aiemmin syksyllä ilmestynyt, Netflixin tuottama The Sandman. Somessa kuohui, koska molemmissa sarjoissa oli otettu joidenkin fanien mielestä liian suuria vapauksia roolituksen suhteen.

Neil Gaimanin sarjakuvaan perustuvan The Sandmanin tapauksessa osa sarjan faneista olivat avoimen vihamielisiä, koska lähdemateriaalista on poikettu. Sarjakuvatarinoista tutun Kuoleman rooliin valikoitui brittiläinen näyttelijä Kirby Howell-Baptiste. Kuolema, tuo normaalisti epäinhimillinen luonnonvoima otti Netflix-tuotannossa lakanan kalpean goottitytön sijaan tummaihoisen goottinaisen muodon. Sarjan luomisessa tiiviisti mukana toiminut Gaiman kommentoi roolin menneen Howell-Baptistelle tämän tarjoaman näyttelijäsuorituksen, ei ihonvärin perusteella.

Tätä someraivoa kuvastaa parhaiten ennen kaikkea se, miten osa Sormusten herra -faneista syytti Twitterissä Gaimania Mahtisormusten ”pilaamisesta”, vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä Amazon Prime -sarjan kanssa.

Charlie Vickers (Halbrand).

Mahtisormukset tosiaan poikkeaa Peter Jacksonin elokuvista sillä, että sarjan pääosissa ei nähdä pelkästään ihon pigmenttiväriltään vaaleita näyttelijöitä. Miespuolisten pääosaroolien lisäksi sarjassa nähdään myös naispääosia, kun sarja esittelee Galadrielin lisäksi myös muita Keski-maan historiaan kietoutuneita naishahmoja.

Monen katsojan mielestä tämä rikkoo vakavasti Tolkienin rakentamaan fantasiamaailmaa ja sen kaanonia, eli toisin sanoen woke-ideologia on pilannut sarjan.

Tarkastellaanpa asiaa hiukan tarkemmin.

Toimittaja Ndéla Faye kirjoitti 2021 julkaistussa Ylen julkaisemassa Näkökulma-tekstissä woken olevan ”termi, joka syntyi Yhdysvalloissa 1940-luvulla. Se on afroamerikkalaista kansankieltä, ja tulee sanasta awake eli suomeksi ‘olla hereillä’. Sillä viitataan tietoisuuteen rotuun ja sosiaalisiin asioihin liittyvistä epäoikeudenmukaisuuksista.” Termin alkuperä on näin ollen ollut rasismin sekä rasististen käytäntöjen ja rakenteiden tiedostamisessa. 

Nykyisessä keskustelussa termin alkuperäiseen merkitykseen on muovattu negatiiviinen konnotaatio: woke on konservatiivisesta näkökulmasta ideologia, joka voi pilata siitä ulkopuolisen asian, johon se yhdistetään. 

Woke tarkoittaa viihdeteollisuuden näkökulmasta sitä, että viihdeteollisuuden rakenteissa otettaisiin huomiot kaikista eri taustoista tulevat näyttelijät. Tällöin sarjan tai elokuvan roolituksen aikana näyttelijöitä ei rajata pois ihovärin tai etnisyyden perusteella. 

En täysin ymmärrä, miksi ihonväristä pitää tehdä iso haloo fantasiaelokuvissa ja -sarjoissa, etenkin jos roolihahmon ihon värillä ei ole tarinan kannalta merkitystä. Fantasiassa kuvataan myyttistä todellisuutta, joka ei vastaa säännöiltään omaa arkista ”todellisuuttamme”, joten näyttelijän ihon värillä ei pitäisi olla merkitystä. 

Tolkien itse toteaa Silmarillionin toisen laitoksen esipuheeksi liitetyssä, vuonna 1951 kirjoitetussa kirjeessä, että ”myyttien ja satujen täytyy, kuten kaiken taiteen, heijastaa ja sisältää ratkaisussaan elementtejä moraalisesta tai uskonnollisesta totuudesta (tai virheestä)”. Tolkienin omien sanojen mukaan myyttien ja tarinoiden pitäisi käsitellä fantasian kautta inhimillisiä totuuksia ja olla kytköksissä omaan kokemusmaailmaamme. Ilman tätä kytköstä Tolkienin modernit myytit eivät puhuttelisi ihmisiä näiden kaikkien vuosikymmenien jälkeen.

Tolkienhan itse käsittelee rasismia (tästä lisää myöhemmin) Taru sormusten herrassa, joten mielestäni on luonteva ottaa mukaan näyttelijöitä eri taustoista. Puhumattakaan siitä, että valkoihoisilla näyttelijöillä on aina ollut valta näytellä roolihahmoja välittämättä hahmon etnisestä identiteetistä tai ihonväristä. Esimerkiksi Mickey Rooneyhan näytteli koomista sivuhahmoa, Audrey Hepburnin japanilaista naapuria elokuvassa Aamiainen Tiffanylla (1962). Eikä näyttelijän ihon väristä olla välitetty vaikka kyseessä olisi ollut oikea historiallinen henkilö, esimerkiksi kun John Wayne näytteli Tšingis-kaania Dick Powellin ohjaamassa floppielokuvassa Valloittaja (1965).

Mielestäni on absurdia sanoa, että woke pilaisi Tolkienin kirjoihin perustuvan tarinan.

Tolkienhan kuvaa teoksissaan juuri muutoksen vääjäämätöntä voimaa. Kuolema, aikakausien päätökset ja ajan hammas ovat vahvasti läsnä Tolkienin teoksissa, oli kyse sitten myyttien ja legendojen makro- tai mikrotasoista. Valtakunnat ja kulttuurit muuttuvat, hajoavat tai katoavat, mutta tilalle nousee aina jotain uutta. Haltioiden valtakausi kesti vuosituhansien ajan, mutta lopulta heidänkin aikansa tulee päätökseensä Sauronin tuhon jälkeen.

Lisäksi Tolkien kuvastaa henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaa käsitysten muutosta (johon Jackson nerokkaasti tarttuu poistamalla Konnun valtauksen elokuvaversiostaan). Asiat voivat muuttua, vaikka ne pysyisivät samoina, jos oma ajattelumme muuttuu. Koti ei tunnu enää kodille, jos olet kokenut sodan kauheudet. Viattomuus katoaa iän myötä. Kokemuksen, tiedon ja elämän tapahtumien myötä tiedostamme joka päivä entistä paremmin oman aikamme rajallisuutemme. Kuoleman tarkoitus on antaa elämälle merkitys ja arvo.

On täysin inhimillistä nähdä muutos asiana, jota vastaan tulee kamppailla. Haluamme pysyä omalla mukavuusalueellamme, joten meillä on refleksinomaisia tapoja reagoida uuteen asiaan. Pelkäämme menettävämme jotain ajan virratessa eteenpäin, mutta muutos on vääjäämätön osa elämää.

Mutta mielestäni woke-ideologia ei teoriassa voi pilata Tolkienin teoksiin pohjautuvaa viihdetuotetta, koska Tolkienin teoksissa on jo olemassa jo valmiiksi woken peruselementit. Niiden päälle on helppo rakentaa tarina, jossa eri taustoista tulevat henkilöhahmot tulevat yhteen kukistamaan yhteisen vihollisen. Tolkien suoraan sanottuna käsittelee woken piiriin kuuluvia teemoja ja aiheita. 

Kirjailija itse tiukasti kielsi teostensa pohjalta tehdyt suorat ja allegoriset tulkinnat historian tositapahtumiin. Tässä tarkoitetaan pääasiassa niitä tulkintoja, jotka liittyvät toiseen maailmansotaan. Mutta tämä ei kuitenkaan estä tarkastelemasta hänen tarinoidensa teemoja.

Taru sormusten herrasta on todellisuudessa hipsteri-woke-teemoja sisältävä seikkailutarina, jonka sanomaa kaikki katsojat eivät ole selvästikään sisäistäneet. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska tulkitsemme tarinoita omista näkökulmistamme ja elämänkokemuksista käsin.

Tolkienin tarinoiden teemoissa on nähtävissä kritiikkiä luonnon tuhoamista, totalitarismia ja rotusortoa vastaan. Ennen kaikkeahan Tolkienin arvoihin kuuluvat ystävyys ja omista ennakkoluuloista ja kaunoista yli pääseminen. Mahtisormukset olisi voinut hyvin nostaa rasismin teemaa vielä uudelle tasolle tekemällä fantasiamaailman haltia- ja muista roduista täysin eriävät ihonvärin ja etnisyyden suhteen, mutta sitten se olisi ollut liian alleviivaava allegoria rasismin käsittelyssään. 

Tällä olisi ollut katsojaa etäännyttävä vaikutus, koska se olisi tuonut oman arkisen (ihon väriin pohjautuvan) rasismimme fantasiamaailmaan (ja tätähän Tolkien ei halunnut). Jonkinlainen totuus omasta inhimillisestä kokemuksestamme (esimerkiksi ”rasismi on este yhteistyölle”) on oltava sisällytettynä tarinan mytologiassa, mutta siinä ei pidä olla omassa arjessamme tunnistettavaa piirrettä. Haltioita käsitellään ja erotellaan täten vain haltioiden rotuun kuulumisen perusteella, ei muun ulkoisen piirteen – tässä tapauksessa ihon värin – perusteella.

Tolkienin töiden luonnollinen maagisuus tuo esiin moraalisia totuuksia omasta elämästämme, mutta ne saavat mytologiset ilmiasut. 

Sormusten ritarit -kirjassa Frodo ja kumppanit muodostavat saattueen, joka koostuu hobiteista, velhosta, gondorilaisesta soturista, dúnedain jälkeläisestä, haltiasta ja kääpiöstä – niin ja tietysti mukana on myös Bill-poni, jota ei sovi unohtaa. Legolas ja Gimli nokittelevat napit vastakkain haltioiden ja kääpiöiden välisten riitojen ja ennakkoluulojen takia. Matkan aikana kaksikko kasvaa näistä yli ja ystävystyvät. 

Modernin kansalaisaktivismin näkökulmastahan Tolkien on jopa inspiraatiota herättävä, oli kyse rasismin vastaisuudesta tai Elokapinasta tai mistä tahansa aktivismin muodosta. Taru sormusten herrasta -tarinahan kertoo ennen kaikkea siitä, miten pieneltä ja mitättömältä tuntuva yksittäinen hobitti voi olla iso ja merkityksellinen historian pyörteissä. Myös Hobitissa kääpiökansan maanpaossa oleva kuningas, ylimielinen Thorin epäilee pienikokoista Bilboa jatkuvasti, kunnes puolituinen on todistanut kyvykkyytensä selvitessään vaarallisen seikkailun haasteista.

Nazanin Boniadi (Bronwyn), Ismael Cruz Córdova (Arondir).

Ymmärrän, että fantasiatarinoihin sisältyy aina fantasian elementti, jonka on mahdollisuus tarjota eskapistisen todellisuuden paon lisäksi voiman tunne maagisten voimaesineiden ja taisteluiden myötä katsojalleen ja lukijalleen. Tolkienin tarinat eivät kuitenkaan ole pelkkiä taistelujen ja sotien kuvauksia, vaan niihin sisältyy myös paljon haavoittuvuutta ja herkkyyttä.

Voi olla, että moni katsoja ja lukija vain jättää huomioimatta Sormusten herran merkityksellisimmän elementin, joka korostuu etenkin Jacksonin alkuperäisessä trilogiassa: miesten välisen veljeyden, ystävyyden ja rakkauden voima.

Samin ja Frodon välinen suhde on paras kahden miehen välisen kumppanuuden ja ystävyyden kuvaus, mitä elokuvahistoriassa on esitetty. 

Tarinassa ei ole ironian tai sarkasmin häivääkään, mikä on todella harvinaista Hollywood-elokuvissa. Jacksonin trilogiassa ei ole koettu vitsailun tai maskuliinisen performatiivisuuden tarvetta lainkaan. Monen fanin mielestä Elijah Woodin ja Sean Astinin roolisuoritukset olivat tunnelataukseltaan aivan liian herkkiä. Internetin silloisilla keskustelualustoilla alkoi kiertämään kuvia ja meemejä, joissa Frodon ja Samin täysin platoninen kumppanuus kehystettiin vitsikkäästi homoeroottiseksi. 

Pehmeät arvot, kuten luonnonsuojelu ja empatia muita kohtaan ovat aina olleet mukana Tolkienin töissä. Woke on vain uusi termi näille ikivanhoille, inhimillisille arvoille. Se on sana, jota voidaan käyttää leimana kuvaamaan ilmiötä. Tähän lainasanaan liittyy myös vierasperäisyys, joten sillä on voima etäännyttää meidät käsillä olevasta aiheesta.

Uudesta tulkinnasta

Tietystikin Tolkienin omat elämänkokemukset vaikuttivat suuresti hänen kirjojensa sisältöön. Oxfordin yliopiston professorin virassa työskennellyt Tolkien on tietysti sisällyttänyt teoksiinsa paljon itseään ja omia kokemuksiaan sodasta. Tolkien oli suuri mytologien harrastaja, joten hän ei ole pelkästään ammentanut omasta elämästään, vaan ennen kaikkea muista kansantaruista ja myyteistä. Vasta vajaa viikko sitten Ylen uutisessa nostettiin esille Tolkienin ammentaneen Kalevalasta luultuakin enemmän. Hän on kuitenkin kuvaillut Keski-maan tarinoiden ja mytologian kirjoittamisprosessia keksimisen sijaan ”löytämisenä”. Hän siis ei itse kokenut keksineensä mitään uutta, vaan ottaneensa talteen jotain olemassa olevaa.

Tarinat kehittyvät ja muuttuvat ajan saatossa. Näen Tolkienin tekstit osana vanhoista tarinoista ammentamisen, tulkinnan ja uudelleentulkinnan jatkumoa. Eri kansojen ja ihmisryhmien mytologioiden välillä on löydettävissä yhteneväisyyksiä esimerkiksi maailman luomiskertomusten osalta. Taruissa on aina urheita sankareita ja pahuuden vietteleviä voimia. Ennen kirjallisuuden syntyä kansantaruthan olivat osa suullista perinnettä, jotka siirtyivät kertojalta toiselle. Jokaisella kertojalle oli mahdollisuus oppia kerrottavat tarinat sanatarkasti tai tuoda omia muokkauksia ja tulkintoja tarinoihin. 

Olemme todella onnekkaita, koska meillä on aina mahdollisuus palata Tolkienin alkuperäisiin teksteihin: ne eivät poistu uuden tulkinnan myötä.

Mielestäni paras tapa suhtautua Amazon Primen tuottamaan sarjaan on tiedostaa, että kyseessä on uusi tulkinta Tolkienin maailmasta ja sen historiasta.

Meidän on katsojina hyväksyttävä, että tuttuihin tarinoihin tulee ajan saatossa tulkinnallisia muutoksia. 

Jopa kovin hehkutettu, ihailtu ja fanitettu Peter Jackson joutui alussa kritiikin kohteeksi, kun Braindead ja Bad Taste -elokuvilla tutuksi tulleen ohjaajan ilmoitettiin olevan vetovastuun Tolkien filmatisoinneista. 

Myös Jackson joutui tekemään isoja muutoksia, jotka poikkesivat Tolkienin alkuperäisteoksista. Isoja osioita ja kohtauksia on kokonaan poistettu ja dialogia on muunneltu tai siirrelty hahmojen välillä. Kaiken lisäksi pää- ja sivuhahmoja on muutettu filmatisoinneissa: Gimlistä tehtiin hauska kevennys, jonka lisäksi Frodo ja Thorin ovat nuorempia ja Bilbo oli vanhempi kuin kirjoissa. Myös esimerkiksi Arwénin ja Aragornin rakkaustarinaa muovattiin elokuvallisemmaksi ja tunteikkaammaksi.

Osa muutoksista käy järkeen, etenkin jos pohtii elokuvan heikkouksia ja vahvuuksia tarinan kerronnan välineenä. Toiset muutokset taas herättävät närää, mutta isoistakin muutoksista huolimatta Jackson ei tiimeineen saanut läheskään yhtä paljon vihamielistä suhtautumista niskaansa kuin Amazonin sarjan tekijät.

Historia toistaa itseään

Sarjaa kohtaan esitettyä kritiikkiä on nostettu esiin myös juonikuvioista, jotka muistuttavat tai toistavat Jacksonin elokuvien tapahtumia. 

Mielestäni George Lucas ilmaisi parhaiten omat tavoitteensa kuvatessaan Tähtien sodan -esiosatrilogiaa. Lucas halusi, että alkuperäinen trilogia ja esiosat ovat kuin runo; niissä on riimi, loppusointi. Ne täydentävät ja tasapainottavat toisiaan tarinallisesti ja visuaalisesti. 

Lucasin idea oli kaunis, vaikka lopputulos ei ollut (jälleen kerran) fanien mieleen.

Tolkienin tarinoissa samat elementit toistuvat kerta toisensa jälkeen, koska se on universaali totuus: historialla on tapana toistaa itseään. Samat syklit toistuvat hänen kuvaamilla aikakausillaan, mikä on osittain myös hänen tarkoituksensa. Silmarillionin alkupuheeseen liitetyssä kirjeessä Tolkien puhuu näistä sykleistä tarkemmin.

Syklit kuvaavat myös omaa historiaamme. Toistamme samoja virheitä ihmisinä ja ihmiskuntana kerta toisensa jälkeen. Tolkienin tarinoissa Sauron kukistetaan, mutta hän aina kerää voimia ja palaa uudessa muodossa: paha voitetaan mutta se ei koskaan varsinaisesti katoa.

Nähdäkseni Mahtisormukset käsittelee Tolkienin teksteistä tuttuja aiheita, mutta tulkitsee sitä omasta hetkestään käsin. Tarinoiden tulisi inspiroida meitä näkemään, että kaikesta rajallisuudesta huolimatta – ja siitä johtuen – elämä on merkityksellinen asia; että maailmassa on pahuutta, mutta myös toivoa ja hyvyyttä. 

Olisin mieluummin kirjoittanut 2000 sanan esseen Mahtisormuksen tarinallisista elementeistä tai visuaalisista tehokeinoista; siitä, miten sarja käyttää jännitystä ja visuaalisia kauhuelementtejä tarinankerronnan tukena. Tai siitä, kuinka taloudellisesti tarinankerronta tuo esiin selkeät konfliktit eri hahmojen välille. Toisaalta tämä oli juuri oikea aika nostaa esiin Tolkienin tarinoiden laajemmat teemat, koska ensimmäinen tuotantokausi ei ole vielä päättynyt. Koko kauden mittainen tarkastelu on mielestäni mielekkäämpää kuin yksittäisten jaksojen analysoiminen. 

Sarjan ympärillä käyty keskustelu woken suhteen on ollut kuitenkin liian kiivasta, jotta olisin voinut välttää sen läpikäymistä. Tiedän monen mielestä woken ja poliittisen korrektiuden ja muiden tämän tyyppisten nykyajan ”öyhötysten” olevan vain kirosanoja. Mutta niille ihmisryhmille, joiden äänet ovat olleet historian sivuutettuina ja tukahdutettuina, nuo samat termit ovat merkitsevät aivan muuta: oikeutta tulla huomioiduksi inhimillisinä toimijoina. 

Woke on mahdollista nähdä pelkkänä tyhjänä hyvesignalointina ja nollasummapelinä, tai sitten sen voi hyväksyä osana vanhojen rakenteiden kyseenalaistamisena ja murtamisena, joten koskettaa myös kuluttamaamme viihdettä. Tosiasiahan on, että elokuvissa eri taustoista tulevien tekijöiden edustuksella on merkitystä. Sillä ei saata olla merkitystä juuri sinulle, mutta silloin voi kysyä, onko toiselle ihmiselle annettu merkitys juuri sinulta pois.

Miten voimme kertoa meitä inspiroivia tarinoita, jos emme osaa ottaa tarinoiden sisältöä tai teemaa vastaan ja sisäistää sitä? Voimme toistaa ihmiskunnan virheitä vuosisadasta toiseen tai voimme yrittää murtaa syklin.

Aivan kuten Isildur tai Frodo, meillä on kuvainnollisesti mahdollisuus pitää itsepäisesti kiinni Mahtisormuksesta tai heittää sen Tuomiovuoren uumeniin.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on Tolkien-fani, joka aikoo palata Mahtisormusten pariin perinteisemmän analyysin myötä heti ensimmäisen tuotantokauden päätyttyä.

Lisää luettavaa