Outo viikonloppu elokuvateatterissa – Metaelokuvat hyökkäävät

Tarkastelussa The Matrix Resurrections ja Spider-Man: No Way Home. LeffaHamsteri pohtii elokuva-alan trendejä kahden viimeaikaisen blockbuster-elokuvan kautta. Tämä artikkeli on kaksiosaisen esseen ensimmäinen osa.

Katsoin tässä taannoin talvisen viikonlopun ratoksi sekä Lana Wachowskin ohjaaman The Matrix Resurrectionsin että Jon Wattsin ohjaaman Spider-Man: No Way Homen. Yllätyin siitä, kuinka paljon näillä kahdella leffalla on yhteistä.

Molemmat ovat tietysti isojen scifi-fantasia-painotteisten blockbuster-elokuvien jatko-osia ja tietokonetehosteita pursuavia tavaramerkkielokuvia. Elokuvasarjojen aiemmilla osilla on ollut merkittävä rooli nykyisen populaarikulttuurin muovautumisessa. Sam Raimin ohjaamat kaksi ensimmäistä Spider-Man -elokuvaa ja Wachowskin sisarusten ohjaama ensimmäinen Matrix ovat merkkipaaluja, joita vasten viihde-elokuvia nykypäivänä punnitaan. Näitä on vaikea ohittaa viihde-elokuvien historiaa tarkasteltaessa.

Yhteneväisyydet eivät pääty tähän. Resurrections ja No Way Home ovat molemmat äärimmäisen tietoisia aiempien osien perinnöstä popkulttuurissa. Molemmat ovat itsetietoisia teoksia, jotka kommentoivat jatko-osan rooleissaan metaviestien avulla aiempia elokuvia ja niiden tapahtumia. Tai pikemminkin tekijät ovat tietoisia elokuviensa asemasta aiempiin elokuviin nähden ja ovat sisällyttäneet tämän tietoisuuden osaksi tarinaa ja tarinan osia.

Näytösten jälkeen jäin pohtimaan ja vertailemaan tätä merkittävintä yhteistä piirrettä, koska teokset myös eroavat toisistaan tässä seikassa huomattavasti. Väitän tämän itsetietoisuuden vaikuttaneen ainakin osittain leffojen kaupalliseen menestykseen. 

Ennen kuin tarkastelen The Matrix Resurrectionsin ja Spider-Man: No Way Homen eroavaisuuksia, käyn läpi itsetietoisuutta – ja metafiktiota – tarinankertomisen muotona ja välineenä.

Metafiktio ja meta

Viimeisen vuosikymmenen aikana isot viihde-elokuvat ovat markkinavoimien myllerryksessä kehittyneet yhä enenevissä määrin oman olemassaolonsa tiedostaviksi kulttuurituotteiksi. 

Itsetietoisuus ei tästä huolimatta ole viihteessä tai taiteessa mitenkään uutta. Esimerkiksi jo Miguel de Cervantesin kirjoittama, nykyaikaisen romaanitaiteen ensimmäiseksi suureksi romaaniksi tituleerattu klassikkoteos Don Quijote sisältää metafiktiota. 

Cervantesin merkkiteos julkaistiin kahtena erillisenä kirjana, jotka myöhemmin koottiin yksien kansien väliin. Ensimmäinen kirja on vuodelta 1605 ja toinen kirja ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin. Don Quijote kertoo tarinan maatilan omistajasta, Don Quijotesta, joka tulee hulluksi luettuaan liian monta ritaritarinaa ja päättää itsekin ryhtyä ritariksi. Tarinan jälkimmäisessä kirjassa Don Quijote ja hänen apurinsa ja aseenkantajansa Sancho Pancha ovat tietoisia siitä, että heistä ja heidän seikkailuistaan on kirjoitettu tarinoita. Ihmiset tunnistavat heidät ja keskustelevat heidän kanssaan kaksikon seikkailuista, jotka on esitetty ensimmäisessä kirjassa. Don Quijote on oppikirjamainen määritelmä metafiktion käsitteestä.

Kirjailija Cervantes käyttää metafiktiivisiä keinoja hämärtääkseen toden ja fiktion rajoja, kyseenalaistaakseen ja toisaalta parodioidakseen ritaritarinoiden sisältöjä. Metafiktiolla on etäännyttävä vaikutus katsojaan: katsoja irtaantuu tarinasta, kun teksti itsessään korostaa tarinan keinotekoisuutta. Tehokeino pyrkii ennen kaikkea herättelemään ja kyseenalaistamaan lukijaa. Metafiktion avulla kirjailija kysyy, minkälainen suhde kuluttajalla itsellään on fiktioon, fiktiivisiin hahmoihin ja sen sisältöön. Cervantes todennäköisesti pyrki kyseenalaistamaan oman aikansa ritaritarinoita ja niitä kohtaan osoitettua ihailua.

Viime vuosikymmenen suurimmat blockbusterit, isolla rahalla tuotetut ja isolle yleisölle suunnatut viihde-elokuvat, perustuvat melkein lähes poikkeuksetta alkuperäisen käsikirjoituksen sijaan muuhun lähdemateriaaliin – esimerkiksi tv-sarjaan, sarjakuvaan, videopeliin, kirjaan tai aiempaan elokuvaan. Elokuvan perustuessa aiempaan, eri muodossa olevaan tavaramerkittyyn tuotteeseen, tekijöillä tuntuu yhä useammin ja useammin olevan tarvetta sisällyttää tarinaan itsetietoisuutta. Käytän tästä itsetietoisuudesta tässä kirjoituksessa selkeyden vuoksi termiä meta-aines.

Meta-aines eli lyhennettynä meta (ei se Facebookia pyörittävä yritys) voi ilmetä esimerkiksi joko hahmojen itsetietoisena vitsailuna tai kommentteina, jotka kohdistuvat elokuvassa esitetyn juonikuvion tai muun juonen osan keinotekoisuuteen, tuttuuteen tai kliseisyyteen. Tärkeintä metassa on kiinnittää katsojan huomio siihen asiaan, johon oletetusti myös katsoja pystyy kiinnittämään huomionsa. Elokuvan hahmo tunnistaa joko yhdessä katsojan kanssa tai katsojan puolesta tietyn seikan elokuvan sisällöstä.

Esimerkiksi  menestyselokuvan jatko-osassa tai uusintaversiossa päähenkilö voi huomauttaa, kuinka paljon nykyinen tilanne muistuttaa ensimmäisen tai alkuperäisen elokuvan juonen tapahtumia. Tähtien sota -jatko-osatrilogian ensimmäisessä osassa, The Force Awakensissa Han Solo (Harrison Ford) kuittaa vihollisten uudesta taisteluplaneetasta: ”sehän on taas kerran uusi Kuolemantähti”. 

Tämän kaltaiset metahetket ja -tilanteet elokuvien käsikirjoituksissa eivät ole metafiktiota, koska metafiktio pyrkii etäännyttämään katsojan tarinasta ja herättämään ajatuksia. Meta sen sijaan  pyrkii ylläpitämään elokuvan illuusiota olemalla keinotekoisuuden tiedostava ääni tarinan sisällä. Metan avulla katsoja voi jatkaa elokuvan katselua huoletta. Itsetiedostavat metavitsit toimivat täten tavallaan helppona oikotienä käsikirjoittajalle, jos hänellä ei ole muuta ideaa kuin kierrättää sama juonikuvio edellisestä elokuvasta – murjaise vitsi ja jatka matkaa.

Aiemmin metaan saattoi hyvin törmätä parodiaelokuvissa, kuten Spaceballs – avaruusboltsit, Mystery Men – seitsemän seinähullua sankaria, Austin Powers tai Scary Movie. Austin Powers ja kultamuna -elokuva käyttää metafiktiota huumorin keinona, kun Steven Spielberg on kuvaamassa tähtikaartilla (mm. Tom Cruise, Danny De Vito) varustettua elokuvaversiota Austin Powersin (Mike Myers) seikkailuista. Tätä nykyä tämän kaltaiset komediaelokuvat loistavat poissaolollaan, kun blockbusterit ovat omineet itsetietoisen huumorin itseensä. Kun Deadpool on parodian aineksia sisältävä täysiverinen supersankarielokuva, mihin puhdasta parodiaelokuvaa enää tarvitaan? Jos elokuva itse pilkkaa ja kritisoi pinnallisesti omia heikkouksiaan tai vitsailee genrensä kliseillä, miten siitä voi tehdä parodian?

Tätä trendiä ei tietenkään edesauttanut se, että 2000-luvulla parodiaelokuvista (eli niin sanotuista Movie Movie -elokuvista, kuten Scary Movie, Epic Movie jne.) tuli erittäin laiskoja ja surkeita. Pelkät intertekstuaaliset viittaukset eivät yksin riitä huumorin ainekseksi.

Itsetietoisuuden perimmäinen syy

Isoin kysymys on: miksi metatietoisuuteen törmää nykyisin niin usein isoilla budjeteilla varustetuissa viihde-elokuvissa ja etenkin supersankarielokuvissa?

Edellä mainitsemani ”käsikirjoittajan oikotie” on ihan kelpo selitys, mutta se on mielestäni vain yksi osa paljon laajempaa ilmiötä.

Omassa päättelyketjussani olen tullut siihen lopputulokseen, että isojen viihde-elokuvien itsetietoisuus johtuu sen suurimmasta kohderyhmästä – aikuisyleisöstä.

Nykyinen viihde on suunnattu pääosin 80- ja 90-lukujen kasvateille, koska he ovat nyt työssäkäyviä ja maksukykyisiä, viihdettä kuluttavaa yleisömassaa. Tämä jo keski-ikäistynyt yleisö on tällä hetkellä suurin kulutusvoima supersankariviihteen osalta. Heillä on halua kuluttaa rahaa viihteeseen. Tähän yhtälöön tarvitsee vain enää lisätä nostalgia-arvo eli tuttu tavaramerkki 80- tai 90-luvulta ja menestys on taattu, eikö vain?

Supersankarielokuvia tehtiin vielä ennen 2000-lukua pääosin lapsille ja nuorille, koska heille pystyttiin kohdistamaan oheistuotteiden myyntiä.

Esimerkiksi 80- ja 90-luvun Tim Burtonin ohjaamat Batman-elokuvat olivat vahvasti esillä McDonaldsin Happy Meal -aterioiden oheiskrääsävalikoimissa – vaikkakin ironisena käänteenä Batman Returns osoittautuikin liian kieroutuneeksi jopa oheistuotteilla rahastavalle pikaruokaketjulle. Studio korjasi kurssin goottisävyistä kohti neonvaloja palkkaamalla Joel Schumacherin ohjaamaan jatko-osat Batman Forever ja Batman & Robin, jotta lelumyynti olisi taattu.

Mutta sitten 2000-luvulla tapahtui jotain mielenkiintoista. Nörttikulttuurista tuli yhtäkkiä valtavirtaa. Kasarin ja ysärin kasvatit eivät hylänneetkään lapsuutensa suosikkeja vaan pikemminkin pitivät niistä kiinni. Sarjakuvat ja animaatiot eivät olleet enää lasten ja nuorten juttuja – vaikka eivät ne koskaan olleetkaan. Studioiden palaveripöydissä huomattiin, että myös aikuisväestö käy katsomassa supersankarielokuvia. Nörttiys ei ollut enää kirosana, vaan markkinavoimien valjastettavissa oleva ideologia. Aikuinen mies voi pukeutua ylpeästi Hämähäkkimies-yöpukuun, vaikkakin alitajunnassaan tiedostaisi sen olevan hiukan lapsellista. 

On kuitenkin muistettava, että popkulttuurin kaapanneet Marvelin supersankarileffat ovat periaatteessa suunnattu aikuisille, nuorille ja lapsille. Aikuisilla viihde-elokuvien ja -sarjojen kuluttamiseen kytkeytyy kuitenkin joko alitajuinen tai tiedostettu pelko naurettavuudesta ja naurunalaiseksi joutumisesta. Tämä on lapsuudessa opittu ja omaksuttu refleksi korostuu etenkin aikuisena ja se ei helpolla lähde tajunnasta. Pelkoon liittyvät tilanteet, joissa joku voi naureskella epäaikuismaiselle viihdekäyttäytymiselle ja sille, että pidät edelleen samoista tiukkoihin spandex-asuihin pukeutuvista, lihaksikkaista ja eläinten tai hyönteisten mukaan nimetyistä sankareista, joista pidit lapsena.

Tämä lapsellisuuden ja naurunalaisuuden pelko ovat nähdäkseni on laukaissut nykyisen tarpeen meta-aineksen sisällyttämiselle elokuviin. Itsetietoisen huumorin perimmäinen tarkoitus on viestittää (aikuis)katsojalle, että tekijät tiedostavat leffan juonen ”hölmöyden”, joka voi olla periytynyt elokuvan tavaramerkistä. Esimerkiksi ensimmäisessä X-Men -elokuvassa vitsaillaan värikkäistä spandex-puvuista, joihin tekijät eivät suostu sankareitaan pukemaan. Tämä vain osoittaa viihteen kuluttamisen traagisuuden: X-Menin tarina ja hahmot perustuvat sekä sarjakuvaan että erittäin suosittuun 90-luvulla tuotettuun, lapsille suunnattuun animaatiosarjaan, jonka perimmäisin tarkoitus oli myydä värikkäitä leluja ja muita oheistuotteita. 

Tuntuu siltä, että elokuva kävisi myös aikuisille, miksi siitä on otettava kaikki värit pois. 

Tämä kytkeytyy laajempaan keskusteluun miehisyydestä ja aikuisuudesta. Mitä miehiltä odotetaan? Mitä aikuisilta odotetaan? Pitäisikö aikuisuuteen kuulua oman lapsuusajan viihteen hylkääminen? Miksi aikuiselle yleisölle suunnattujen viihde-elokuvien pitää olla värittömiä, vakavia ja realistisia? 

Kirjoitan tätä tietysti omasta aikuisen miehen näkökulmastani käsin, koska painin vielä vuosikymmen sitten näiden kysymysten parissa sekä tietoisesti että tiedostamatta.

Marvel on onnistunut omalla meta-aineksen avullaan ihastuttamaan myös aikuisyleisön, joka on epävarma omista tuntemuksistaan ja mieltymyksistään supersankareita kohtaan. Mutta entä jos elokuva menee askeleen edemmäs ja ottaa askeleen kohti metafiktiota?

The Matrix Resurrections ja Spider-Man: No Way Home kietoutuvat näihin kysymyksiin niin monisyisesti, että taitaa olla parempi palata tämän esseen toisessa osassa.

Pysytään itsetietoisina siihen saakka!

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut