Sota on helvettiä – myös niille, jotka eivät puhu englantia

Sota on helvettiä. Se on monen sotaelokuvan yksinkertainen sanoma, ja niin voi päätellä katsottuaan juuri blu-rayna ilmestyneen Furyn, joka äijämäisyydessään ja suoraviivaisuudessaan edustaa perinteistä sotaelokuvaa.

Sota on kauhea asia, mutta se on myös kiinnostava elokuvan aihe. Rintamalle lähtevät sotilaat ovat yleensä hyvin nuoria, ja yksi sotaelokuvan keskeinen teema on paitsi sodan väkivaltaisuus ja raakuus myös tietynlainen viattomuuden menetys. Vaikka sodasta selviäisi hengissä, se jättää arpensa ja voi muuttaa kirkasotsaisen nuorukaisen kyyniseksi ihmisraunioksi. Tätä kuvataan myös Furyssa, jossa Logan Lermanin esittämä tulokas ja Brad Pittin esittämä jermu muodostavat vastakohdan. Samankaltaista viattomuuden menestystä kuvataan myös esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa ja Oliver Stonen Platoonissa. Ehkä kaikkein vaikuttavin nuoren sotilaan tarina nähdään Lewis Milestonen vuonna 1930 ilmestyneessä klassikossa Länsirintamalta ei mitään uutta.

Näin Erich Marie Remarquen kirjaan perustuvan elokuvan joulukuussa 1975, kun olin yhdeksänvuotias (tämänkin tiedon kertoi aina luotettava Elonet-verkkopalvelu). Länsirintamalta ei mitään uutta on yksi kaikkien aikojen sotaelokuvia, ja erityisen järkyttävää siinä on vertauskuvallinen loppukohtaus, jota en unohda koskaan. Tarinan puhtoinen sankari Paul (Lew Ayres) tavoittelee kädellään kaunista perhosta ja päätyy samalla kohtalokkaasti vihollisen kiväärin tähtäimeen.

”Kuolema ei ole seikkailu”, sanotaan Länsirintamalta ei mitään uutta -elokuvan alkuteksteissä. ”Sen kuvaama sukupolvi saattoi säästyä kranaateilta mutta tuhoutui silti”.

Elokuvan sanoma teki vaikutuksen nuoreen mieleeni. Siihen asti sotatarinat olivat olleet minulle jännittäviä seikkailuja, joissa sankari ei koskaan kuole. Korkeajännitys-sarjakuvissa oli tärkeintä näyttävät taistelut ja natsien päiviltä päästäminen. Hyviä liittoutuneiden joukkoja esittävä päähenkilö jäi aina henkiin, ja pahat saksalaiset saivat mitä ansaitsivat. Vihollisten joukossa saattoi olla Rehti-Saku, jonka kanssa puristettiin kättä ja sovittiin tapaaminen olutkolpakon äärellä sodan jälkeen. Korkeajännitys-tyyppistä rymistelyä tarjottiin sellaisissa elokuvissa kuin Likainen tusina, Taistelu Englannista ja Kotkat kuuntelevat. Ne edustivat pikkupoikamaista elokuvamakua, mutta en ymmärtänyt vielä silloin paremmasta.

Hieman vartuttuani elokuvateattereihin tuli uudenlaisia sotaelokuvia, jotka kuvasivat muutakin kuin taisteluja. Kauriinmetsästäjä keskittyi myös sotaan lähtevien miesten ja heidän perheittensä tavalliseen arkeen ennen sotaa ja sen jälkeen. Ilmestyskirja. Nyt taas tuntui enemmän oudolta tripiltä kuin sotaelokuvalta. Nuo elokuvat olivat voimakasta vastapainoa sellaisille militaristille teoksille kuten Rambo-elokuvat ja vaikkapa Top Gun, jotka kyllä kelpasivat minulle katsottavaksi mutta vaikuttivat ajatusmaailmaltaan monin tavoin kyseenalaisilta.

Sotaelokuvista puhuttaessa ensimmäisenä tulee helposti mieleen Hollywood-tuotannot. Haluaisinkin vastapainoksi nostaa esille myös sotaelokuvia muualta maailmasta. Saksalainen Das Boot, joka tunnetaan Suomessa myös nimellä Sukellusvene U-96, kuvaa viattomuuden menetystä yhtä riipaisevasti kuin Länsirintamalta ei mitään uutta. Andrei Tarkovskin Ei paluuta ja Elem Klimovin Tule ja katso ovat venäläisen sotaelokuvan upeita edustajia, jotka molemmat kuvaavat sotaa lapsen näkökulmasta. Aasiasta on taas tullut viime vuosina lukuisia hienoja teoksia kuten kiinalainen Red Dawn (ei pidä sekoittaa samannimiseen amerikkalaiselokuvaan), japanilainen Kamikaze tai eteläkorealainen Brotherhood of War. Sota on helvettiä myös niille, jotka eivät puhu äidinkielenään englantia.

Jussi Huhtala

Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a

Sarjan edelliset kolumnit
Miksi Steven Spielberg on maailman menestynein ohjaaja?
Teatterit häviävät, mutta elokuvat jäävät elämään
Sylvester Stallone on muutakin kuin lihaskimppu
Nero paitsi koomikkona myös elokuvantekijänä
Kierrätystä Disneyn tapaan
”Pidätkö gladiaattorielokuvista?”
David Lynchin monet tasot
Elokuva on kuollut – eläköön elokuva
Robert De Niro, aikamme suurin elokuvanäyttelijä
Merkittävin elossa oleva käsikirjoittaja
Kun Uuno Turhapuro kohtaa James Bondin
Mistä puhumme kun puhumme Renny Harlinista
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä