Ensikosketukseni David Lynchin tuotantoon oli Villi sydän, jonka näin muistaakseni loppuvuodesta 1990 – vain hieman ennen kuin Twin Peaksia alettiin esittää Suomen televisiossa.
Villi sydän tietyllä tavalla mullisti käsitykseni elokuvien katsomisesta. Olin silloin jo yli parikymppinen ja nähnyt siihen ikään mennessä paljon elokuvia, mutta Villin sydämen myötä ymmärsin jotain uutta. Ensimmäistä kertaa löysin elokuvasta visuaalisia metaforia ja symboleita, jotka mielessäni nostivat elokuvailmaisun aivan uudelle tasolle.
Palavat tulitikut, viittaukset Ihmemaa Oziin, outo auto-onnettomuus ja monet muut elokuvan elementit palvelivat kaikki sitä tarkoitusta, että Villi sydän oli paljon enemmän kuin melodramaattinen ja väkivaltainen road movie, miltä se päälle päin näytti.
Vastikään blu-rayna julkaistu Twin Peaks on helppotajuisempi kuin Villi sydän, mutta siinäkin nähdään monenlaisia surrealistisia ja unenomaisia visioita, mikä ei kuitenkaan estänyt siitä tulemasta televisiosarjaa, jota kaikki katsoivat. Nykyään ilmestyy hienoja uusia televisiosarjoja harva se viikko, mutta 1990-luvun alussa Twin Peaks oli jotain täysin ennennäkemätöntä. Kun oma äitinikin kysyi puhelimessa kuulumisien lomassa, olenko katsonut uutta sarjaa nimeltä Twin Peaks, niin viimeistään silloin tajusin, että sarja tosiaan koskettaa kaikkia.
Twin Peaksin jälkeen Lynch ei ole tehnyt mitään, joka olisi vedonnut suureen yleisöön, mutta sen sijaan hän on ohjannut useita hienoja elokuvia. Suosikkini Lynchin elokuvista on Mulholland Drive. Olin Mulholland Driven ilmestymisen aikoihin 2000-luvun alussa aloitteleva leffakriitikko, ja elokuvan nähtyäni siitä kirjoittaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Oli pakko mennä katsomaan toisen kerran, ennen kuin pystyin ymmärtämään siitä tarpeeksi.
Mulholland Drive on hämmentävä mysteeri, mutta vielä suurempi mysteeri on Inland Empire. Monien mielestä Lynch meni Inland Empiren surrealistisissa visioissa aivan liian syvälle omaan maailmaansa. Lisäksi digikameran käyttöä vierastettiin. Digikuvan tekninen taso ei silloin ollutkaan kovin korkea, mutta digikameran käytössä Lynch oli aikaansa edellä.
Lynch ei yleensä halua selittää elokuviaan. Ymmärrän häntä siinä. Ehkä hän ei itsekään tiedä vastauksia kaikkiin arvoituksiin, joita hänen elokuvissaan nähdään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarinoissa ei olisi järkeä, sillä olen aina löytänyt hänen elokuvistaan selkeän kertomuksen. Jokaisella uudella katselukerralla Mulholland Drivestä tai Inland Empirestä löytyy jotain uutta, joka selkeyttää niiden aluksi hämärältä tuntuvaa logiikkaa.
Frank Herbertin kirjasarjaan perustuva tieteiselokuva Dyyni on Lynchin ainoa selkeä epäonnistuminen, enkä ole mielipiteeni kanssa yksin. Lynch ei itsekään pidä Dyyniä onnistuneena. Se oli hänelle vääränlainen elokuva: ison budjetin tuotanto, jossa joutui tekemään kompromisseja elokuvastudion suuntaan. Mutta se oli ehkä hyvä opetus. Sen jälkeen Lynch on noudattanut tinkimättömästi omaa visioitaan.
Inland Empirestä on jo pian kymmenen vuotta. Lynch kertoi jokin aika sitten, ettei hänellä ole uutta elokuvaa suunnitteilla, vaan hän haluaa keskittyä uuteen maalaukseensa. Minusta tuo kuulostaa hyvin lynchmäiseltä. Hän on taiteilija, joka tekee mitä haluaa.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit
Elokuva on kuollut – eläköön elokuva
Robert De Niro, aikamme suurin elokuvanäyttelijä
Merkittävin elossa oleva käsikirjoittaja
Kun Uuno Turhapuro kohtaa James Bondin
Mistä puhumme kun puhumme Renny Harlinista
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä