Steven Spielberg on maailman menestynein elokuvaohjaaja, jos rahalla mitataan. Spielberg on niitä harvoja elokuvantekijöitä, jonka pelkkä nimi myy – ja tarkoitan siis nimenomaan lipputuloja. Eräs Wallin Street analyytikko on sanonut, että vain Walt Disney on pystynyt luomaan vastaavanlaisen brändin.
Olen katsonut Spielbergin elokuvia jo noin 40 vuotta. Ensimmäinen näkemäni Spielberg-elokuva oli vuonna 1972 valmistunut kauhuelokuva Something Evil. Televisiolle tehtyä Spielbergin varhaistyötä ei juuri tunneta. Minä näin se suunnilleen kahdeksanvuotiaana, kun se esitettiin Suomen televisiossa vuonna 1974 tai 1975. Aina niin luotettava Elonet-palvelu ei tätä esitystietoa tunne, mutta olen kuitenkin varma, että näin sen, vaikka lapsuuden muistikuva on kokonaisuutena hämärä. Elokuvasta jäi silti mieleen kaksi merkittävää hetkeä: ikkunassa näkyvä aavemainen silmäpari ja vaikuttava auto-onnettomuuskohtaus. Olin aivan liian nuori katsomaan Something Eviliä, mutta vanhempani eivät ehkä aivan käsittäneet minkälaisen elokuvan pariin minut päästivät.
Seuraava Spielberg-elokuvani olikin kaikkien tuntema Tappajahai, jonka näin melko tuoreeltaan vuonna 1976. Siitäkin on siis jo melkein 40 vuotta. En vielä 70-luvulla tosin osannut yhdistää sitä, että Something Evil ja Tappajahai olivat saman ohjaajan elokuvia. 1970-luvun Spielberg-kokemuksiin kuuluu myös Duel – Kauhun kilometrit, joka esitettiin televisiossa 1979 – tämän ajankohdan tiedän varmasti, sillä tieto löytyi Elonetistä. Omaperäistä takaa-ajotrilleriäkään en löytänyt ohjaajan nimen takia, vaan koska siinä näytteli suositun Sheriffi McCloud -televisiosarjan tähti Dennis Weaver.
E.T. kuuluu niihin Spielberg-elokuviin, jotka eivät tehneet ensi katsomalta vaikutusta. Olin lukiossa siihen aikaan kun E.T. ilmestyi, ja eräs vaihto-oppilaana Amerikassa käynyt koulutoveri oli nähnyt elokuvan ennen kuin se tuli Suomeen. Hän kertoi että se sai kaikki katsojat itkemään – myös teini-ikäiset. Ehkä juuri sen takia päätin etukäteen olla itkemättä, eikä se edes ollut kovin vaikeaa. E.T. oikeastaan tuntui paremmalta, kun näin sen paljon myöhemmin uudestaan aikuisena.
Spielbergin tyyliin kuuluukin nimenomaan se, että hän haluaa saada katsojansa itkemään, ja usein puoliväkisin. Siksi lopputulos on monta kertaa liiallisen melodramaattinen ja sentimentaalinen, pahimmillaan vielä moralistisesti osoittelevakin. Sitä korostaa Spielbergin hovisäveltäjä John Williamsin kaunis mutta välillä siirappinen musiikki.
Mutta mikä Spielbergissä sitten viehättää? Hän vain tuntuu olevan kultasormi, jonka elokuvat aiheesta riippumatta vetoavat taianomaisella tavalla tunteisiin, oli kyseessä sitten seikkailuelokuva, koko perheen elokuva tai holokaustidraama. Nostan hänet kaikesta huolimatta suurten elokuvantekijöiden joukkoon, ja niin ovat tehneet monet muutkin. Legendaariset ohjaajat ovat antaneet tunnustusta Spielbergille, kuten Ingmar Bergman, Stanley Kubrick, David Lean ja Roman Polanski. Vaikutteita hän on antanut lukuisille nuoremmille ohjaajille, kuten vaikkapa JJ Abrams tai Guillermo del Toro.
Omaan lapsuuteensa osittain pohjautuvan E.T:n jälkeen Spielberg siirtyi aikuisempiin teemoihin, vaikka hän onkin palannut Jurassic Parkin ja Indiana Jonesin pariin. Onkin hämmästyttävää että Jurassic Park ja Schindlerin lista ovat saman ohjaajan tekemiä – ja vieläpä ilmestyivät samana vuonna. Schindlerin lista on ehkä hänen kypsin työnsä. Spielberg onkin sanonut, että Schindlerin lista oli hänen ensimmäinen elokuvansa, jossa on sanoma.
Spielberg on tuottelias ohjaaja, jolla on usein monta projektia yhtä aikaa tekeillä. Niistä minua kiinnostavin on viides Indiana Jones -elokuva. En millään voi uskoa, että se olisi ensimmäisten Indy-leffojen tasoa, mutta aivan varmasti menen sen katsomaan – pelkästään sen takia että sen on ohjannut Spielberg.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit
Teatterit häviävät, mutta elokuvat jäävät elämään
Sylvester Stallone on muutakin kuin lihaskimppu
Nero paitsi koomikkona myös elokuvantekijänä
Kierrätystä Disneyn tapaan
”Pidätkö gladiaattorielokuvista?”
David Lynchin monet tasot
Elokuva on kuollut – eläköön elokuva
Robert De Niro, aikamme suurin elokuvanäyttelijä
Merkittävin elossa oleva käsikirjoittaja
Kun Uuno Turhapuro kohtaa James Bondin
Mistä puhumme kun puhumme Renny Harlinista
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä