Venetsian elokuvajuhlat: Nicolas Cagella vihdoinkin kunnon rooli

Nicholas Cagella on ollut rankkaa viime aikoina. Ihmiset eivät ota häntä enää tosissaan, ja internet kuhisee vitsejä hänen kustannuksellaan. Tämän takia olin tyytyväinen nähdessäni, että Cagella on vihdoin taas kunnon rooli. Vaikka Joe (ohjaaja David Gordon Green) ei muuten iskenyt kummemmin, on kyseessä tunnelmallinen leffa, ja Cage tekee hienon suorituksen nimikkoroolissa.

Joe Ransom (Cage) on kovan elämän mies. Hän johtaa puiden myrkyttämisyksikköä Mississipissä, juo päivittäin, käy naisissa ja ottaa silloin tällöin oikeiden omiin käsiinsä. Eräänä päivänä kuitenkin Joe kohtaa Garyn – nuoren pojan jolla on perhevaikeuksia. Garyn isä on alkoholisti, joka käy käsiksi ja ryöstää niin perheenjäseniltä kuin vierailtakin. Joe päättää antaa Garylle työpaikan yksikössään. Kun Joe tutustuu Garyn tilanteeseen, hänen täytyy tehdä rankkoja päätöksiä omantuntonsa mukaan.

Hidas, tunnelmallinen ja hyviä roolisuorituksia täynnä oleva elokuva venyy hieman pitkäksi noin kahden tunnin pituudellaan. Nicolas Cage pitää otteessaan, tosin elokuvan suurin tähti mielestäni on äskettäin edesmennyt Gary Poulter, Garyn isän esittäjä. Hänen omistautumisensa ja eläytymisensä rooliin on ihailtavaa katsella.

Pienen odottelun jälkeen oli vuorossa Taxi Driverin käsikirjoittaja Paul Schraderin pahamaineinen The Canyons. Miksi elokuvaa on kritisoitu niin paljon? Aloitetaanpa vaikka näyttelijöistä. Pääosissa ovat Lindsay Lohan ja James Deen – aikuiselokuvanäyttelijä. Elokuvan tarina kertoo parista, joka nauttii erittäin vapaasta seksuaalisesta elämästä. Kyseenalaiseen onnelliseen elämään tulee kuitenkin mutka eteen, kun käy ilmi, että Taralla (Lohan) on salainen suhde. Erään illallisen jälkeen Christian alkaa epäillä Taraa: onko hänellä rakastaja? Trillerin ainekset ovat kasassa!

Bret Easton Ellis, mies American Psycho -kirjan takana, käsikirjoitti The Canyonsin. Pressitilaisuudessa hän kertoi, kuinka häntä itse kiinnostaa avoin seksuaalinen kulttuuri, minkä takia hän päätti kirjoittaa elokuvankin siitä. Harmi vaan, että ainakin minun mielestäni käsikirjoitus on täyttä roskaa. Dialogi on erittäin epäuskottavaa ja hyvinkin vajavaista. Pienen budjetin leffan ohjaus ja näytteleminen jättivät myös kaipaamaan parempaa. Elokuvan tunnelma ja tempo olivat niin pahasti pielessä, että kriitikot nauroivat useaan otteeseen näytöksen aikana. Hyvänä uutisena voin kuitenkin sanoa, että Lindsay Lohan ei ollut naurun kohteena: hän teki ihan kelpo työtä.

Pressitilaisuudessa Schrader kertoi kuinka The Canyons on lähinnä tarkoitettu tilausvideolle. Jos asia on näin, eikä tarkoituksena ollut tehdä mitään A-luokan elokuvaa, niin ihan kiitettävää työtä tuli tehtyä. Ainakin elokuva piti mielenkiinnon yllä.

Tämän vuoden Venetsian elokuvafestivaali esitti uuden linjan ohjelmistoonsa: Biennale College Cinema. Ensimmäistä vuotta ja Guccin kanssa yhteistyössä järjestettävä ohjelma lähetti avoimen kutsun viime syksynä kaikille kiinnostuneille tehdä elokuva vuoden 2013 festivaalille. Kyseessä oli haaste: elokuva täytyy tehdä 150 000 euron budjetilla, ja sen tuli valmistua kymmenessä kuukaudessa ideoinnista alkaen. Vuoden 2012 elokuussa rahoituksesta oli kilpailemassa 433 projektia 77 eri maasta. Tammikuussa ehdokkaat rajattiin kolmeen. Helmikuussa La Biennale järjesti työpajan ohjaukselle ja esituotantoa varten, jonka jälkeen tiimit ryhtyivät hommiin. Menin katsomaan yhden näistä kolmesta elokuvasta: italialaisen Alessio Favan Yuri Espositon.

Yuri Esposito kertoo samannimisestä nelikymppisestä miehestä (Matteo Lanfranchi). Hänellä on kaunis, mukava vaimo nimeltä Lucia, työpaikka kirkossa restauroimassa vanhoja taideteoksia, ja hän käy tunnollisesti uimassa paikallisessa uimahallissa kaverinsa kanssa. Yuri Esposito voisi olla kuka tahansa, paitsi että hänellä on tauti, joka tekee hänestä hitaan. Yuri liikkuu viidesosalla normaalista nopeudesta. Kun Lucia tulee raskaaksi päättää Yuri pyytää lääkäriltään – joka on myös hänen appensa – kokeellisia lääkkeitä, jotta hän voisi olla ”normaali”.

Alessio Fava on tehnyt upean työn Yuri Espositossa. Otokset ovat kauniilta, tarina etenee luonnollisesti ja hahmoista oikeasti välittää. Tuntuu kuin kaikki osaset loksahtavat oikeisiin paikkoihin. Lanfranchin nyanssirikas esitys kantaa suuren vastuun elokuvan onnistumisesta. Kun elokuva päättyi, kävi ilmi, että näyttelijät olivat näytöksessä mukana. Huimat suosionosoitukset seurasivat. Jos täytyisi verrata Yuri Espositoa johonkin, ensimmäisenä tulee mieleen Julian Schnabelin Perhonen lasikuvussa (2007). Vaikka elokuvat ovat hyvin erilaisia ja saattaakin olla epäreilua asettaa ne vastakkain, on niillä yhteisiä elementtejä, kuten päähenkilöiden fyysinen vajavaisuus.

Tämän vuoden festivaaleilla ovat jotkut aiheet olleet hyvinkin suosittuja: luonto, väkivalta ja homoseksuaalisuus. On kuitenkin yksi joka vie voiton: Lähi-idän politiikka. Israelilaisen Yuval Adlerin uusi elokuva Bethlehem (2013), joka on saanut jo kahdeksan Israelin elokuva-akatemian ehdokkuutta, seuraa Israel–Palestiina-konfliktia kolmesta eri näkökulmasta: israelilaisen salaisen palvelun agentin Razin (Tsahi Halevy), palestiinalaisen ekstremistisen luutnantin Badawin, ja Sanfurin silmin, joista viimeksi mainittu on keskellä sotaa vasikan roolissa. Sanfur on myös ekstremistiryhmän johtajan veli.

Bethlehem on monen vuoden tutkimuksen tuotos. Vaikka elokuvantekijät, joista osa on kokeneita journalisteja, ovat kotoisin Israelista ja Palestiinasta, he eivät halunneet sisällyttää elokuvaan omia mielipiteitään. Päämääränä oli tehdä mahdollisimman objektiivinen ja faktoihin perustuva elokuva. Razin, Bajawin ja Sanfurin eri näkökulmien avulla he myöskin onnistuvat tehtävässään. Otteessa pitävä elokuva nousee pelkän Israel–Palestiina-konfliktin yläpuolelle, mikä parhaiten näkyy Razin ja Sanfurin suhteessa. On vaikea uskoa, että elokuvan näyttelijät eivät ole ammattilaisia: Tsahi Halevy on sanoittaja-laulaja ja Hitham Omari on veteraani kameraoperaattori. Mainio elokuva.

Pohjoismaiset tuotannot ovat olleet kovassa nousussa viime vuosina. Jopa yliopistossani Isossa-Britanniassa opettajat puhuvat Skandinavian noirista ja hehkuttavat esimerkiksi Wallanderia. Odotukset olivat siis korkealla ja jonot pitkiä kun ruotsalaisen Lukas Moodyssonin Vi är bäst! esitettiin. Kuten monissa muissa Moodyssonin elokuvissa päätähdet ovat lapsia.

Eletään vuotta 1982, paikkana on Tukholma. Kun Bobo ja Klara, punkmusiikin lojaalit fanit, närkästyvät erään bändin kovasta melusta, päättävät he itse perustaa oman duon. Miksipäs ei? Se antaa heille hyvän mahdollisuuden osoittaa poliittisia mielipiteitään, kuten jumpan totaalinen hyödyttömyys koulussa, ja antaa samalla tilaisuuden pitää hauskaa. Pian Bobo ja Klara huomaavat, että he eivät osaa soittaa instrumentteja. Niinpä he päättävät hankkia ryhmään uuden jäsenen, joka osaa soittaa kitaraa: erittäin kristillisen ja yksinäisen Hedvigin.

Hauskuutta ja energiaa täynnä oleva elokuva juhlistaa nuoruutta ja omana itsenä olemista. Vaikka elämä ja kasvukivut tuovatkin kapuloita rattaisiin, ystävyys kestää. Suuntaus on erilainen kuin Moodyssonin aikaisemmissa teoksissa kuten Fucking Åmål – tabuja ei juuri ole. Vi är bäst! perustuu hänen vaimonsa Coco Moodyssonin elämänkerralliseen sarjakuvakirjaan, tosin joitakin taiteellisia vapauksia on otettu. Esimerkiksi Hedvigin hahmoa ei ollut Cocon kirjassa. Pressitilaisuudessa Lukas kuvaili kuinka 72 prosenttia elokuvasta on faktaa ja loput fiktiota. Punkmusiikkia ja hymyilyttäviä roolisuorituksia sisältävä elokuva kirvoitti monet naurut ja kovat suosionosoitukset näytöksessä, johon osallistuin.

Pitkän päivän päätteeksi päätin katsoa ympäristöaktivistielokuvan Night Moves (ohjaus Kelly Reichardt). Tarina on melko yksiselitteinen: Josh Stamos (Jesse Eisenberg), Dena Brauer (Dakota Fanning) ja salaperäinen Harmon (Peter Sarsgaard) valmistelevat yhdessä padon räjäyttämistä. Reichardt pitää tunnelman naturalistisena ja liiankin hitaana – näytöksestä valui ihmisiä ulos jatkuvasti. Kovaa jännitystä tai actionia trillerinomaisessa pikkutarkassa draamassa ei ole. Vaikka taustalla on hyvä ympäristöystävällinen viesti, pistää Night Moves miettimään: ”Kuinka pitkälle olet valmis menemään jonkin asian puolesta?”

Sean Ryan

Lue myös:
Venetsian elokuvajuhlat – osa 1
Venetsian elokuvajuhlat, päivä 2 – romantiikkaa, huumoria ja ultraväkivaltaa