Venetsian elokuvajuhlat: nuori monilahjakkuus ja festivaalin huonoin elokuva

Vuosittain syyskuun ensimmäisenä päivänä järjestetään regatta storica (historiallinen regatta), jolloin sadat gondolit valloittavat Suuren kanavan. Vanhanaikaisia pukuja, koristeltuja gondoleita ja venetsialaista musiikkia kuuluu joka puolelta. Päivän aikana järjestetään myös lukuisia venekilpailuja. Vaikka paikalliset eivät pidä tapahtumaa kaikkein tärkeimpänä – gondolit kun ovat osa heidän arkipäiväänsä –, kadut ja sillat olivat silti täynnä niin turisteja kuin venetsialaisiakin.

En ole koskaan aikaisemmin nähnyt regattaa, joten tietenkin minun oli pakko mennä sitä katsomaan. Menin yhdessä parin hostellikaverin kanssa Ca d’Oroon, josta saimme hyvät paikat kisojen lähtöviivalta. Gondolit olivat upeita ja erittäin nopeita! Veneitä katsellessamme juttelimme elokuvista: ranskalainen ystäväni suositteli Xavier Dolania ja Philippe Garrellia, kun taas korealainen tuttavuus hehkutti Kim Ki-dukia, joka voitti Leone d’Oron viime vuonna. Seuraavien päivien ohjelmisto oli siis selvillä.

Oli vaikea päästä Venetsian keskustasta Lidoon, kun suurin osa vaporettoista oli lakkautettu regattan ajaksi; vasta iltaseitsemän jälkeen liikenne muuttuisi takaisin normaaliksi. Mahdollisuuksien ollessa vähissä kävelin Venetsian toiselle puolelle siinä toivossa, että oikea vesibussi sattuisi eteen. Onni oli matkassa ja pian olinkin taas festivaalialueella. Tutkailin ohjelmistoa ja huomasin Xavier Dolanin Tom à la fermen alkavan pikapuoliin.

Lapsesta lähtien Quebecistä kotoisin oleva Xavier Dolan on ollut osa elokuvamaailmaa. Hän on toiminut niin näyttelijänä kuin kamerankin takana. Vuonna 2009 hän julkaisi ensimmäisen elokuvansa, J’ai tué ma mère (I Killed My Mother), joka voitti peräti kolme palkintoa Cannesissa. Tänä vuonna 24-vuotias Dolan julkaisi uutuutensa, odotetun Tom à la fermen (2013). Xavier Dolan, joka osoittaa monilahjakkuutensa ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, editoijana ja jopa puvustuksen suunnittelijana, on myöskin pääosan esittäjä.

Tomin (Dolan) poikaystävä on vastikään kuollut. Hautajaiset ovat ovella, joten Tom matkustaa surevan perheen luokse pienen kylän läheisyydessä olevalle maatilalle. Siellä hän tapaa surevan äidin, yksinäisen Agathan (Lise Roy) – ja veljen, Francisin (Pierre–Yves Cardinal). Paljastamatta liikaa, pikaiseksi tarkoitetusta visiitistä tulee monimutkaisempi, kun maatilan synkät salaisuudet tulevat esille ja psykologiset pelit alkavat.

Tom à la fermen tasaisen tappava minimalistinen ilmapiiri on kiehtovaa katseltavaa. Roolisuoritukset pienessä kaartissa ovat vahvoja ja toisistaan riippuvaisia. Vaikka elokuva ei ole kaikkien mieleen – juttelin erään kiinalaisen journalistin kanssa, joka ei erityisemmin tykännyt Tom à la fermestä psykologisten trillerielementtien vuoksi –, mielestäni kyseessä on kuitenkin oiva elokuva. Se innosti minut tutustumaan enemmän Dolanin aikaisempiin teoksiin, minkä aionkin tehdä festivaalin päätyttyä.

Psykologisesta trilleristä ”kauhuun”, jatkoin iltaa The Sacramentillä (2013, ohjaaja Ti West). VICE on tunnettu YouTube-kanava joka kuvailee itseään seuraavasti: ”VICE specializes in exploring uncomfortable truths and going to places we don’t belong.” He ovat julkaisseet lukuisia lyhytdokumentteja kattaen globaaleja uutisaiheita, kuten Syyrian sota ja Istanbulin kapina. Käyttäen VICEa alustana, The Sacrament alkaa erään VICEn valokuvaajan vastaanottaessa salaperäisen kirjeen siskoltaan. Tämä on liittynyt uuteen uskonnolliseen kulttiin eikä ole ikinä tuntenut itseään onnellisemmaksi. Hän kutsuu kylään veljensä, joka ottaa pienen ryhmän VICE reporttereita mukaan.

Oletan, että katsojan on tarkoitus uskoa elokuva todelliseksi The Blair Witch Projectin tapaan. Se ei kuitenkaan onnistu. The Sacrament ei vakuuttanut minua lainkaan. Näytteleminen on huonoa, käsikirjoitus kliseistä ja kuvaus halpaa. En ymmärrä kuinka VICE antoi luvan käyttää nimeään tällaiseen elokuvaan. Mielestäni The Sacrament on selkeästi festivaalin huonoin elokuva tähän mennessä. Se tarkoittaa hyviä uutisia The Canyonsille.

Sean Ryan

Lue myös:
Venetsian elokuvajuhlat – osa 1
Venetsian elokuvajuhlat, päivä 2 – romantiikkaa, huumoria ja ultraväkivaltaa
Venetsian elokuvajuhlat: Nicolas Cagella vihdoinkin kunnon rooli
Venetsian elokuvajuhlat: Ghibli-uutuudessa Miyazaki korvaa fantasian realismilla