Vanhoina päivinään Clint Eastwood on selvästi kiinnostunut yhä enemmän tosielämän amerikkalaisista sankareista. Oli Yhdysvaltain historian parhaimmasta tarkka-ampujasta kertova American Sniper ja sitten tuli lentokoneonnettomuuden aikana pään kylmänä pitäneestä kapteenista kertova Sully – uroteko Hudson-joella. Tällä kertaa Eastwood on tarttunut 21. elokuuta 2015 junassa tapahtuneeseen terrori-iskuun ja kolmeen amerikkalaissankariin, jotka pelastivat päivän.
Valitettavasti Eastwood ja ensikertalaiskäsikirjoittaja Dorothy Blyskal ovat huomanneet, ettei viiden minuutin tapahtumasta riitä kerrottavaa täyttämään puolentoista tunnin kestoa. Niinpä he ovat päättäneet kertoa lähinnä tarinan kolmen miehen, Spencer Stonen, Alek Skarlatoksen ja Anthony Sadlerin elämästä. Ja tässä kohtaa todella huomaa Blyskalin ensikertalaisuuden. Hän ei nimittäin tiedä yhtään, mistä kertoisi.
Blyskal ei koskaan oikeasti syvenny pääkolmikkoon, vaikka kirjoittaakin jopa heidän lapsuudestaan. Hän ei ole saanut aikaiseksi mitään, mikä saisi välittämään kolmikosta. Hän on itse asiassa jopa melkein unohtanut Alekin, joka esiintyy elokuvassa ehkä vartin. Spencerille luodaan jotain persoonaa oikein korostamalla hänen armeijainnostustaan, mutta Anthony on vain se kolmas kaveri, joka pyörii mukana.
Elokuvan käsikirjoitus koostuu lähinnä täytteestä täytteen perään, jotta sille etukäteen päätetty kesto täyttyisi edes jotenkin. Useita tarpeettomia tilanteita on pitänyt venyttää ja on täytynyt lisätä kohtauksia, jotka eivät merkitse mitään tarinan tai hahmojen kannalta. Ketä kiinnostaa, kun Spencer ja Anthony viettävät kymmenen minuuttia Roomassa ottamassa kuvia itsestään turistikohteiden edessä? Blyskal on myös täyttänyt tekstinsä kauheilla repliikeillä. Spencer ja Anthony käyvät esimerkiksi useammankin keskustelun selfiekepin hyödyllisyydestä. Välillä elokuvan on pakko näyttää lyhyitä väläyksiä junan tapahtumista, jottei katsoja unohda, mitä alkoi juuri katsomaan.
Surkeaa, tapahtumasta toiseen hyppivää, tönkköä replikointia ja turhia hetkiä sisältävää käsikirjoitusta ei yhtään helpota näyttelijät, jotka sitä tulkitsevat. Pitikö Eastwood ihan aidosti oikeasti hyvänä ideana roolittaa Spenceriksi, Anthonyksi ja Alekiksi oikeat Spencerin, Anthonyn ja Alekin? He eivät nimittäin ole näyttelijöitä ja sen kyllä huomaa. Kolmikon elotonta ja paikoitellen ylinäyteltyä touhuamista on erittäin myötähäpeällistä katsoa. Harmillisesti heidän lapsiversionsakaan eivät ole yhtään sen parempia tai uskottavampia.
Mukaan on yritetty tuoda tunnettujakin naamoja kuten Judy Greer ja Jenna Fischer, ja vaikka he näyttävät osaamisensa, ei voi muuta kuin sääliä heitä sekä selvästi taidokasta kuvaustiimiä, sillä heidän osaamisensa valuvat täysin hukkaan tässä kamalassa tekeleessä.
Clint Eastwoodia ei kuitenkaan voi sääliä. Hän otti kolmen kaveruksen hienon sankarityön ja väänsi tortut sen päälle. Vaikka mukana onkin kolmikkoa ylistävä patrioottinen hetki, ei elokuva tuo minkäänlaista kunniaa Spencerille, Alekille ja Anthonylle. Eastwoodin ohjaus on läpi elokuvan laiskaa ja täysin mitäänsanomatonta. Vaikuttaa myös siltä, että hänestä on tullut omahyväinen, sillä eräässä kohtauksessa hän on pistänyt Alekin pitämään päällään paitaa, jota koristaa Eastwoodin oma pärstä. Toivottavasti herran eläkepäivät olisivat jo lähellä. Jonkun tuntemattoman ohjaajakokelaan työnä 15:17 Pariisiin saattaisi olla juuri ja juuri sormien läpi katsottava yritys, mutta Eastwoodin kaltaisen veteraanitekijän pitäisi tietää paremmin.