Aikaisemmat Indyt ohjannut Steven Spielberg luovutti luultavasti viimeiseksi jäävän Indiana Jonesin vetovastuun James Mangoldille. Mangold on tehnyt viime vuosina hienoja elokuvia, kuten Wolverinen eläkeläisseikkailun Loganin (2017) sekä hölmösti nimetyn kilpa-autoleffan Le Mans 66 – täydellä teholla, joten ainakin Spielberg sai pestattua laatutekijän Indyn uutta seikkailua varten.
Indiana Jones and the Dial of Destiny on muuten ensimmäinen Indy-leffa, jota Spielberg ei ole ohjannut tai George Lucas käsikirjoittanut. Mangold kirjoitti tarinan Jez Butterworthin, John-Henry Butterworthin ja David Koeppin kanssa. Käsikirjoituksesta lisää myöhemmin, sillä siihen liittyy muutamia mielenkiintoisia piirteitä.
Harrison Ford palaa rooliinsa ikonisena Indiana Jonesina ja Phoebe Waller-Bridge on eläköityneen tohtorin kummityttö Helena. Elokuvassa nähdään myös muun muassa Antonio Banderas Indyn vanhana kamuna, John Rhys-Davies vanhoista leffoista tuttuna Sallahina, Toby Jones Basilina sekä Mads Mikkelsen pahana natsitiedemiehenä Jürgen Vollerina.
Leffan alussa seikkailee tietokoneella kohtalaisen hyvin nuorennettu Indy jahtaamassa Longinuksen keihästä toisen maailmansodan loppupuolella. Tietenkin myös natsit haluavat hyödyntää artefaktin väitetyt voimat. Keihään sijaan he löytävätkin Arkhimedeen rakentaman Antikythera-nimisen vehkeen toisen puoliskon. Laitteen avulla voi matkustaa menneisyyteen – tai niin huhutaan. Voller ymmärtää vekottimen potentiaalin ja haluaisi esitellä sen Führerille.
Seuraa aikahyppy vuoteen 1969. Amerikkalaiset astronautit ovat laskeutuneet kuuhun, ja Indy on jäänyt juuri eläkkeelle. Katkeruus ja orastava alkoholismi vaivaavat Indyä, koska hän on eroamassa Marionista.
Voller työskentelee USA:n hallitukselle ja kehuu auttaneensa kuun valloituksessa. Tällä viitataan Operaatio Paperclipiin, projektiin, jonka avulla Yhdysvaltain sotilastiedustelu pestasi natsi-Saksan johtavia tiedemiehiä omiin salaisiin aseprojekteihinsa. On totta, että nämä samaiset natsit olivat kehittämässä NASAn avaruusteknologiaa.
Yllättäen Indyn kummityttö Helena pelmahtaa kuvioihin monen monituisen vuoden jälkeen. Helena huijaa Indyn esittelemään pitkään piilossa olleen Antikytheran palasen. Paikalle saapuvat myös Voller ja hänen umpimieliset natsinsa. Voller haikailee Antikytheran perään, koska sen avulla voisi mahdollisesti voittaa sodan myös jälkikäteen. Helena onnistuu kuitenkin nappaamaan laitteen ja karkaa. Indy lavastetaan murhaajaksi, joten mitäpä muuta eläkkeelle jääneellä tohtorilla on tehtävissä kuin lähteä kummityttönsä perässä Marokkoon?
Indy 5:n käsikirjoitukseen on napattu paloja vanhojen Indy-leffojen tunnetuimmista kohtauksista, pitkiä pätkiä Indiana Jones and the Fate of Atlantis -klassikopelin (1992) tarinasta uudelleen kirjoitettuna sekä vuonna 1995 julkaistun neliosaisen sarjakuvan, Indiana Jones and the Spear of Destinyn ideoita. Fate of Atlantiksen piti olla alkujaan elokuva, mutta se ei päätynyt tuotantoon, joten fanitoiveisiin on vihdoin vastattu – ainakin osittain.
Ja tästä pääsemmekin elokuvan ongelmiin. Se on sataprosenttinen Spielberg-seikkailu, mutta se ei ole erityisen omaperäinen. Dial of Destiny tuntuu fanifiktiolta, joka on täynnä fanipalveluksia. Toivomuslistan jokaisessa valintaruudussa on ruksi. Faniporukat tulevat luultavasti pitämään elokuvasta, mutta… toisaalta he eivät ehkä halua kuulla kuinka Helena läksyttää Indya menneisyyden rikoksista. Indy ei ole enää myyttinen valkoinen pelastaja, suuri sankari, koska hän on siihen jo aivan liian vanha, kuten elokuvassakin todetaan. Helena ei todellakaan kaipaa miespelastajaa, hän lyö kovaa.
En tiedä olivatko odotukseni turhan korkealla, koska olen kasvanut Indy-leffojen parissa, mutta Dial of Destiny jätti osittain todella kylmäksi – etenkin elokuvan loppu kohteli melko huonosti vanhaa pappaa. Indy oli myös minun sankarini. Halusin olla Indy. Kiinnostuin historiasta, egyptologiasta ja arkeologiasta juuri Indyn takia. Olisin halunnut sankarilleni hieman armollisemmat jäähyväiset.
Niko Ikonen