Aika jonka sain

GENRE , ENSI-ILTA 13.03.2020 TÄHDET

Pararatsastajan tarina on liian monen virhepisteen runtelema vaisu ja kankea elämäkerta, jolle olisi suonut vetävämmän ilmaisun.

Jaana Kivimäki tunnetaan ratsastavana paraurheilijana. Hän halvaantui vuonna 2004 jäätyään kilpailumatkalla hevoskuljetusauton lastaussillan alle. Suurta luonteenlujuutta hän osoitti nousemalla hevosen selkään vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Lontoon paraolympialaisissa hän sijoittui vapaaohjelmassa 7. sijalle.

Kivimäestä on kirjoitettu monissa lehdissä, ja hänestä on tehty lyhytdokumentti Kaikki mitä halusin (ohj. Viivi Häkkinen). Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Tuukka Temonenkin kiinnostui selviytymistarinasta ja ryhtyi tekemään sen innoittamana omaa näytelmäelokuvaa.

Jaana (Olga Temonen) pyörittää kaljakuppilaa sekä kilpailee hevosurheilussa kansallisella tasolla. Hän on pienten tyttöjen yksinhuoltaja ja on parisuhteessa komean mutta häijyn ja rikoksiin taipuvaisen Markon (Sebastian Rejman) kanssa. Lapsilla on pakatut selviytymisreput, ja tavan takaa heidän pitää lähteä keskellä yötä isoäitinsä luo (Riitta Havukainen) ”seikkailuretkelle”, kun Markon nyrkit rupeavat leipomaan Jaanan naamaa uuteen uskoon. Seuraavana päivänä ilmestyy katuva mies kukkapuskan kanssa pyytämään anteeksi muuttumistaan lupaillen, ja näin sirkus jatkaa pyörimistään. Välillä poliisi käy nappaamassa Markon tiilenpäitä laskemaan. Sekään ei riitä avaamaan Jaanan silmiä.

Sitten koittaa kohtalokas päivä, jolloin monet onnettomat yhteensattumat johtavat onnettomuuteen. Jaana joutuu sairaalaan, minkä jälkeen edessä on tuskallinen kuntoutusjakso. Kun Jaanan kohtalona on istua pyörätuolissa ja hän tarvitsee apua, onnistuu Marko ujuttamaan itsensä ehdonalaiseen vapauteen tekosyynään omaishoitajana toimiminen.

Jaana kokee, että rakas ratsastusharrastus on mennyttä elämää, mutta tallin porukka saa hänet tosiin aatoksiin. Vaikean alun jälkeen ratsastaminen onnistuu ja matka kohti paraolympialaisia voi alkaa. Äitiään pitkin kyliä kuskaava ja limua ryystävä ihailijakin nostaa päätään puskista.

Aika jonka sain on Tuukka Temosen kolmas näytelmäelokuva. Kaikille niille on yhteistä, että niiden tarinat ja henkilöt pohjautuvat todellisuuteen. Ensimmäinen oli arvosteluhitiksi ja yleisön lemmiksi noussut Teit meistä kauniin (2016), tarina Apulanta-punkbändistä, jossa Temonen itsekin soitti. Sitä seurasi Valmentaja (2018) ainakin omasta mielestään kaikkien aikojen sisäisestä sankarista. Vastaanotto oli jo nihkeämpi, mutta se ei Temosta suinkaan lannistanut.

Elämäkertaelokuvat ovat vaikea laji. Vaatii taitoa saada niistä aidosti kiinnostavia ja sujuvia. Liian usein ne ovat vain kokoelma irrallisia kohtauksia kohteensa sattumuksista. Jos Aika jonka sain olisi jonkin nuoren ohjaajan esikoinen, voisi sille antaa paljon anteeksi.

Tuukka Temonen on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä vaimonsa Olga Temosen kanssa, joka näyttelee myös pääosaa. Dramaturgia ei pysy kasassa millään ja hahmot ovat paperinohuen yksitahoisia. Ammattinäyttelijät yrittävät tehdä työtään niillä palikoilla, jotka heille on tarjoiltu. Jokaisella hahmolla on vain yksi ominaisuus, eikä kenellekään ole kirjoitettu minkäänlaista kehityskaarta. Eikä aina pidäkään, sillä päähenkilö on se, jonka tarinaa kerrotaan ja joka kehittyy elokuvan aikana. Valitettavasti heikoin lenkki näyttelijäkaartissa on se, jonka pitäisi draamaa kannatella, ja näin tarinakin jää vaillinaiseksi.