David O. Russell on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista nykyohjaajista. Hän nousi menestykseen vahvalla nyrkkeilydraamalla Taistelija (2010) ja omaperäisellä romanttisella komedialla Unelmien pelikirja (2012). Russellin edellisestä elokuvasta Joy on kulunut jo seitsemän vuotta aikaa. Uusi ohjaustyö Amsterdam viivästyi entisestään koronan takia.
Amsterdamin näyttelijäkaarti on hämmentävän komea. Pääosakolmikkona nähdään Christian Bale, Margot Robbie ja John David Washington. Hieman pienemmissä rooleissa näyttelevät Anya Taylor-Joy, Michael Shannon, Mike Myers, Rami Malek, Robert De Niro, Taylor Swift ja Zoe Saldana.
Amsterdamin budjetiksi on arvioitu noin 80 miljoonaa dollaria, joten näyttelijät ovat takuulla antaneet palkkioistaan roimat alennukset päästäkseen mukaan Russellin elokuvaan. Ja mainio elokuva se onkin.
Amsterdam alkaa 1930-luvun New Yorkissa. Lääkäri Burt Berendsen (Bale) ja lakimies Harold Woodman (Washington) ovat hyviä ystäviä ja ensimmäisen maailmansodan rintamaveljiä.
Kaverukset aikoinaan rintamalla yhteen saattanut kenraali on kuollut salaperäisesti, ja Harold joutuu pyytämään Burtilta apua, kun vainajalle on tehtävä ruumiinavaus. Siitä lähtee liikkeelle hillitön juonikuvio, jossa ystävykset joutuvat itse epäillyksi murhasta. Jotta katsojan mielenkiinto ei herpaantuisi, kesken kaiken hypätäänkin reilut kymmenen vuotta taaksepäin ensimmäisen maailmansodan Pariisiin. Siellä kaksikko kohtasi Margot Robbien esittämän ranskalaisen sairaanhoitajan Valerien, joka ei ole sitä miltä aluksi näyttää.
Russell kertoo lehdistömateriaalissa, että Amsterdam on hänelle hyvin henkilökohtainen elokuva ja ennen kaikkea tarina ystävyydestä. Burtin ja Haroldin vahva side saakin kiinnostavan lisän, kun Valerie liittyy mukaan.
Amsterdam on taidokkaasti tehty elokuva, jossa useat lajityypit lyövät kättä onnistuneesti. Se on Wes Andersonin ja Woody Allenin hengessä tehty älykäs musta komedia, mutta yhtä lailla se on vanhanaikainen murhamysteeri. Tarina saa jatkuvasti yllättäviä käänteitä, ja mukaan tulee yhä hupaisimpia roolihahmoja, kuten vaikkapa Mike Myersin ja Michael Shannonin lintutieteeseen perehtyneet vakoojat. Robert De Niro tekee herkullisen roolin arvostettuna kenraalina, joka joutuu pelinappulaksi suureen salajuoneen,
Emmanuel Lubezkin elävästi liikkuva kamera ja Daniel Pembertonin kekseliäs musiikki tukevat kerrontaa tyylikkäästi. Amsterdamin ainoa ongelma on se, että siinä on melkeinpä liikaa aineksia kerralla sulateltavaksi, kun meno äityy vähän liian pöljäksi. Lopputekstien jälkeen tulee kuitenkin tunne, että Amsterdam pitää katsoa pian uudestaan. Ja se, jos mikä, on hyvän elokuvan merkki.
Jussi Huhtala