Taiteen tekeminen on hienoa. Taiteen katsominen on hienoa. Taiteen tekemisen katsominen sen sijaan… Silloin tekijöiltä vaaditaan Alejandro González Iñárritun kaltaista visiota ja hallintaa, tai lopputulos on sekavaa ja jäsentymätöntä omaksi iloksi tehtyä harrastamista, jonka seuraaminen suorastaan ärsyttää. Armi elää! on liian lähellä jälkimmäistä ääripäätä, ja kun Suomessa ollaan, resurssien rajat näkyvät ja lisäävät vaikutelmaa.
Elokuvan kehystarinassa teatteriseurue valmistelee näytelmää kotimaisen Marimekon perustajan Armi Ratian elämästä erityisesti muotitalon perustamiseen, nousuun ja kuplan puhkeamiseen keskittyen. Ohjaaja ja näyttelijät, erityisesti nimihahmon näyttelijää esittävä Minna Haapkylä tuskailevat ”oikean” Ratian, ihmisen keulakuvan takaa löytämiseksi. Poikkeuksellinen nainen oli niin näkyvä hahmo suomalaisessa yritys- ja kulttuurielämässä, että harkittu julkisuuskuva ja vähemmän täydellisestä elämästä kertovat tarinat ja juorutkin ovat muuttuneet kiveen hakatuiksi todellisuuksiksi.
Kun päähenkilö liian monta kertaa putoaa esittämänsä hahmon esittämästä hahmosta metaversioon itsestään, putoaa myös katsoja ulos elokuvasta. Tekijöillä ei lopulta ole halua tai uskallusta sanoa mitään konkreettista Ratiasta, vaan lopputulos jää sinänsä realistisen oloisen näköisyyden luomisessa. Lopullisesti ohjaaja Jörn Donner itse vetää maton koko projektin alta tulemalla mukaan kuvaan ja vielä yhden metatason luomalla tekee koko hoidosta pitkitetyn vitsin. Tällöin on pakko kysyä, onko koko projektille mitään muuta tarkoitusta kuin osallistujien halu tehdä yhdessä jotain, mitä tahansa.
Osiinsa istuvat näyttelijät, joista monet näyttäytyvät useissa rooleissa, ovat Suomen parhaimmistoa, ja teollisuushalliympäristöön on paikoin luotu kekseliäät teatterilavasteet, jotka onnistuvat luomaan surrealistisen vaikutelman todellisuudesta. Siksi onkin sitä harmittavampaa, ettei kokonaisuudesta saa irti enempää.