Arn – Pohjoinen valtakunta on näyttävä mutta tarinaltaan melko tyhjänpäiväinen yhteispohjoismainen spektaakkeli, joka ei yrityksestä huolimatta kosketa katsojaa.
Arn – Pohjoinen valtakunta on suoraa jatkoa viime talvena nähdylle Arn – Temppeliritarille. Ollaan 1100-luvun lopulla. Cecilia (Sofia Helin) on yhä luostarissa suorittamassa rangaistustaan epäsäädyllisestä suhteestaan Arniin, ja Arn on edelleen Pyhällä maalla temppeliritarien riveissä ristiretkellä taistelemassa pahamaineista saraseenien kuningasta Saladinia (Milid Soman) vastaan yrittäen pelastaa Jerusalemin. Ilkeä abbedissa, äiti Rikissa (Bibi Andersson) kuolee ja Cecialle tarjotaan hänen vapautuvaa virkaansa. Cecilia ei tiedä onko Arn enää elossa, ja häilyy kahden vaiheilla: lähteäkö Folkunga-suvulle tärkeään kirkolliseen virkaan vai odottaa kihlattuaan palaavaksi Länsi-Götanmaalle. Arn kohtaa kiperiä tilanteita kaukana Lähi-idässä, mutta palaa Pohjolaan, jossa Knut-kuninkaan (Gustav Skarsgård) terveyden heiketessä valtataistelu kruunusta käy kiivaammaksi Sverker Karlssonin (Joel Kinnaman) ja tanskalaisten kanssa.
Arn – Pohjoinen valtakunta on komeannäköinen historiallinen eepos ristiretkien ja hajanaisen, eri kuningaskuntien repimästä Ruotsista. Ohjaaja Peter Flinth on sommitellut elokuvaansa todella kauniita kuvia ja koskettavia lähikuvia. Ajankuva on tehty taiten ja vaivoja säästämättä, mutta itse tarina on höperö ja laahaa pahasti. Elokuvan alku on suhteellisen kiinnostava, mutta latistuu nopeasti ja käy välillä jopa piinaavan puolella. Lopputaistelu on sujuva, vaikkei erityisen näyttävä Hollywood-spektaakkeleihin verrattuna. Historialliset yksityiskohdat ovat enimmäkseen oikein, vaikka lipuissa nähtyä kolmea kruunua ei todellisuudessa tunnettu kuin vasta 200 vuotta myöhemmin. Ilmeisesti tarkoitus on ollut rakentaa Kansankodin alkusaagaa.