Vuoden 1988 Beetlejuice-hitissä Deetzien perhe muutti kukkulalla sijaitsevaan idylliseen taloon, jonka käytävillä kulkivat vielä edelliset asukkaat, auto-onnettomuudessa kuollut nuoripari Maitlandit. Nämä eivät katso uusia tulokkaita hyvällä, mikä johtaa Beetlejuice-demonin kutsumiseen paikalle pelottelemaan uudet asukkaat pois. Lopputuloksena on kaaos, jossa niin Deetzit kuin Maitlandit ovat vaarassa, kunnes perheet löysivät yhteisen sävelen.
Pitkään odotetussa Beetlejuice Beetlejuice -jatko-osassa on tosimaailman tapaan kulunut vuosikymmeniä ja perheiden yhteiselo on katkennut. Geena Davisin ja Alec Baldwinin esittämien Maitlandien katoaminen kuitataan yhdellä lauseella ja Deetzit ovat hajaantuneet maailmalle. Jotkut asiat kuitenkin ovat pysyneet, kuten vanhempien ja lasten ongelmalliset suhteet.
Catherine O’Haran herkullisesti näyttelemän perheen matriarkka Delian suhde edellisessä elokuvassa kapinoineeseen Lydia-tyttäreen on muuttunut läheisemmäksi. Tosin edelleen Winona Ryderin esittämän Lydian mukaan se johtuu pitkälti siitä, että tyttärestäkin on tullut hienoinen kuuluisuus oman tv-show’n myötä. Siinä Lydia hyödyntää kykyään nähdä kummituksia, mitä taas hänen ympäristötietoinen Astrid-tyttärensä (Jenna Ortega) pitää puhtaana humpuukina. Jos äiti kerran näkee kummituksia, niin miksei hän voi nähdä tyttärelle tärkeää, Amazonilla kadonnutta isää (Santiago Cabrera)?
Astridin ohella uusi lisäys perheeseen on Lydian manageri Rory (Justin Theroux), joka tosi-tv-sarjan ohella selvästi pyrkii manageeraamaan myös Lydian henkilökohtaista elämää tämän poikaystävänä. Elävien ja kuolleiden rajan toisella puolella uusia hahmoja saagaan ovat Beetlejuicen kostonhimoinen ex-vaimo sekä tämän aiheuttamaa kaaosta selvittävä etsivä, joka eläessään oli toimintaelokuvien sankari. Heitä näyttelevät Monica Bellucci ja Willem Dafoe.
Hahmojen tiet kohtaavat, kun perhetragedia tuo Deetzit takaisin Winter Riverin pikkukaupunkiin ja vanhaan kotitaloon. Kummitukset ovat ehkä jatkaneet matkaa, mutta Beetlejuicen henki riivaa paikkaa ja etenkin Lydiaa. Ja eipä aikaakaan, kun Beetlejuice on manattu esiin jatkamaan kaaoksensa levittämistä siitä mihin homma 36 vuotta aikaisemmin päättyi.
Michael Keaton revittelee jälleen nimidemonina täydestä sydämestään. Missä tahansa muussa elokuvassa suoritus menisi pahasti laveaksi, mutta Tim Burtonin Beetlejuice Beetlejuiceen se sopii kuin vatkain silmään. Koko elokuva on vedetty tunnelmaltaan ihastuttavan överiksi, kun sinänsä normaaleissa tilanteissa toimitaan mahdollisimman huonolla maulla – siitä erinomaisena esimerkkinä alkupuolen ”kunnianosoitus” ensimmäisen elokuvan Banaaninlastaajan laululle. Tietysti myös jatko-osassa on oma huikean mauton musikaalikohtauksensa.
Deetzien maailma näyttää päällisin puolin normaalilta, mutta kekseliäin pienin visuaalisin ideoin siitä on tehty yhtä lailla epänormaali kuin tuonpuoleinen monine erilaisine ympäristöineen. Joidenkin mielestä ympäristöjä ja hahmoja on ehkä liikaakin, kun kuolleiden maailman kuolettava byrokratia saa yhä uusia piirteitä. Ehkä kokonaisuuden kannalta turhanakin moni hetki kuitenkin vain korostaa, kuinka selvästi hauskaa Burtonilla ja muulla tiimillä on ollut elokuvaa tehdessään. Mikä parasta, se välittyy katsomoon.
Burton on aina mielenkiintoinen tekijä, mutta hänen viimeisimmät elokuvansa eivät ole olleet yhtä lennokkaita kuin aikaisempien vuosikymmenten suosikit. Ne ovat ehkä näyttäneet Burtonilta, mutta niistä on puuttunut burtonmaista henkeä. Ei enää. Beetlejuice Beetlejuice on loputtoman kekseliäs kauhuhassuttelu, joka ei ota vakavasti itseään eikä katsojan odotuksia. Hahmojen reagointi kaikkeen eteen heitettyyn on aidosti hauskaa, usein ääneen naurattavaa.
Keatonin ylitsepursuava demoni uhkaa jäädä sivuosaan, kun Deetzit kamppailevat muiden uhkien – luonnollisten ja yliluonnollisten – kanssa. Usein Beetlejuice tuntuukin juonielementiltä, jonka tehtävä on ratkaista muiden ongelmia, jotka se tosin itse on pitkälti aiheuttanut. Se korostaa sitä, että käytännössä Beetlejuice Beetlejuicen huonoin puoli on, että se ei ole Beetlejuice.
Alkuperäinen elokuva on niin ikoninen, että sen rinnalle on vaikea nousta. Niinpä uutuus toimii parhaiten, jos sitä ei ajattele jatkumona vuoden 1988 hitille, vaan sen tunnelmia ja elementtejä toistavana hillittömänä hauskanpitona. Saattaakin olla viisaampaa olla kertaamatta alkuperäistä elokuvaa ennen uutuuden katsomista ja vain antaa sen jättämien hyvien muistojen kantaa jatko-osan katselukokemukseen.
Jouni Vikman