Urbaanilegendan mukaan, jos sanot Candymanin nimen peilin edessä viisi kertaa, mörkömies ilmestyy tyhjästä ja tappaa sinut. Vuoden 1992 Candyman-elokuvassa Candyman oli entinen orja, jota kidutettiin ja joka lopulta murhattiin.
Kyseessä oli suuri joskin melko ongelmallinen harppaus kohti parempaa representaatiota kauhuelokuvissa, sillä elokuvan Candymania eli Daniel Robitaillea esittäneen Tony Toddin roolista on nyt tullut ikoninen. Valitettavasti Bernard Rosen ohjaama elokuva lopulta kuitenkin esitti Candymanin tarinan valkoisen pelastajan näkökulmasta. Nia DaCostan uusi Candyman korjaa Rosen elokuvan virheet ja rakentaa hyvin soljuvan, joskin melko raskaan oman elokuvansa.
Anthony McCoy (Yahya Abdul-Mateen II) muuttaa tyttöystävänsä Briannan (Teyonah Parris) kanssa upeaan asuntoon Chicagon Cabrini-Green alueelle. Anthony on tuskaileva artisti, joka yrittää löytää uutta virtaa ja inspiraatiota, ja se löytyykin Cabrini-Greenin Candymanin legendasta. Paikallinen pesulan omistaja Burke (Colman Domingo) kertoo Anthonylle Candymanista, poliisien surmaamasta mies, joka palasi kummittelemaan naapurustoon. Kun ampiainen pistää Anthonya, alkaa tapahtua kummia niin Anthonyn ympärillä kuin Anthonylle itselleenkin.
DaCostan Candyman ei missään tapauksessa ole täydellinen. Vaikka se on selvästi kauhuelokuva, se ei koskaan ole varsinaisesti pelottava vaan lähes tukahduttava kaikessa merkityksellisyydessään. DaCosta luo painostavan, kauhistuttavan ilmapiirin elokuvaansa, ja John Guleserianin kuvaus käyttää peilejä ja muita heijastavia pintoja luomaan vainoharhaa katsojan mieleen. Candyman voi piileskellä missä vain.
Candyman tuntuu ajankohtaiselta ja tärkeältä erityisesti viime kesän Black Lives Matter -protestien jälkeen, mutta Candymanin rinnastaminen ja kategorioiminen pelkäksi BLM-leffaksi olisi virhe. Käsikirjoituksesta ovat DaCostan lisäksi vastanneet Jordan Peele ja Win Rosenfeld, ja se käsittelee niin legendoja kuin omaa suhdettamme Rosen alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Virginia Madsenin Helen Lyle, Rosen elokuvan päähenkilö, mainitaan ja Madsenin ääntä kuullaan nauhalta, mutta elokuva myös haastaa katsojan näkemään kuinka Rosen elokuva ja Lylen hahmo olivat kömpelöitä ja pahimmillaan jopa loukkaavia esimerkkejä valkoisesta pelastajasta.
Yahya Abdul-Mateen II tekee hienon roolisuorituksen Anthonyna, mutta elokuvan sykkivä sydän on muun muassa Wandavision-sarjasta tuttu Teyonah Parris. Brianna on elokuvan järjen ääni sekä uhri, mutta Parris ei koskaan supista rooliaan pelkäksi kirkuvaksi tytöksi. Colman Domingo on myös vaikuttava vanhana Cabrini-Greenin asukkaana, mutta Rosen elokuvasta palaava Vanessa Williams on lähinnä haaskattu pienessä roolissa.
Candyman ei silti ole aivan napakymppi. DaCostan tarinankerronta on kiirehdittyä ja ajoittain pinnallista, eikä elokuvan käsikirjoitus aina malta keskittyä elokuvan mielenkiintoisimpiin elementteihin. Kauhuelokuvien ystäville Candyman saattaa olla myös liian kesy.
Elokuvassa vuodatetaan kiitettävästi verta, mutta se ei tarkoituksellisesti mässäile väkivallalla. Kyseessä on selvästi tarkkaan harkittu ohjaajan valinta, mutta se ei varmasti miellytä kaikkia. Onkin syytä pohtia miksi DaCosta ei halua näyttää kaikkia kuolemia läheltä, koska kyllähän kauhuelokuvassa jengiä kuolee. Sen sijaan DaCosta usein keskittyy näyttämään väkivallan seuraukset muiden näkökulmasta. Veri sen sijaan on suuressa osassa elokuvassa; seinät on roiskittu verellä ja sitä suihkuaa kaulavaltimoista ennen kuin DaCosta leikkaa toiseen kuvakulmaan.
Elokuvalla on pituutta vain 91 minuuttia ja vaikka yleensä valitamme elokuvien liian pitkästä kestosta, Candyman on poikkeuksellisesti aivan liian lyhyt. Tarina olisi kaivannut vielä 15–20 minuuttia tutkaillakseen Anthonyn tuskaa ja elokuvan teemoja tarkemmin. Vaikka Candyman on hyvin hallittu ja tarina soljuu mukavasti, se kiirehtii kohti loppuhuipennusta. Elokuvan loppu on hätiköity, mutta viimeiset sekunnit jäävät mieleen.
Maria Lättilä