Nykypäivän New Yorkiin sijoittuvassa Cloverfieldissa joukko nuoria aikuisia viettää ystävänsä läksiäisiä, kun jokin iskee jo kovia kokeneeseen suurkaupunkiin. Pahaenteinen täräys vaikuttaa aluksi maanjäristykseltä, kunnes keskelle Manhattania sinkoava irtirepäisty Vapaudenpatsaan pää kertoo että kyse on jostain paljon vakavammasta.
Juttu on periaatteessa tämä: kaupunkiin on rantautunut pilvenpiirtäjän kokoluokkaa oleva hirviö, joka tuhoaa kaiken tielleen osuvan sokean raivon vallassa. Ja jottei vastus olisi liian helppo, harvinaisen vastenmielisen näköinen otus tiputtelee samalla kiduksistaan lehmän kokoisia poikasia, jotka käyvät maatasolla pakenevien ihmisten ja olentoa vastaan käyvän armeijan kimppuun.
Cloverfieldin resepti on yksinkertainen mutta herkullinen. Äärimmäiseen realismiin pyrkiminen mahdollisimman epärealistisen kontekstin puitteissa.
Elokuvan taika on sen ovelassa teknisessä toteutuksessa. Koko filmi nähdään yhden digivideokameran kautta, joka tuo uskomattomat tapahtumat käsivarren mitan päähän katsojasta. Kamera kuuluu paniikin puhjettua viiden joukoksi supistuville päähenkilöille, jotka yrittävät selviytyä hengissä, löytää kadonneen ystävänsä sekä dokumentoida elämänsä epätodellisinta tapahtumaa.
Hirviön ja sen aiheuttamien tuhojen upottaminen karkeaan ja viimeistelemättömän oloiseen videokuvaan on tehty erittäin taitavasti. Aikaansaatua efektiä tukee mielipuolisen tehokas äänisuunnittelu, joka synnyttää vahvoja kauhukuvia mieleen etenkin silloin kun kamera ei näe kaikkea.
Kamera odotetusti heiluu, mikä on kuulemma aiheuttanut pahoinvointia amerikkalaisen yleisön keskuudessa. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan vispaa niin, ettei kuvista ja tapahtumista saisi selvää. Sitä paitsi, kuinka realistiselta esitys tuntuisi ilman epävakautta?
Valitusta on myös kuulunut noin kaksikymmenminuuttisesta henkilöhahmoalustuksesta, joka on ilmeisesti monille liian pitkä aika. Huolella rakennettu ensimmäinen näytös kuitenkin takaa, että hahmoista jaksaa tosissaan välittää seuraavan reilun tunnin ajan, eikä pelkästään vajoa tuhosirkuksen apaattiseen toljotukseen.
Inhimillisen elementin läsnäolosta kuuluu kiitos tekijöille, jotka eivät vaihteeksi tule mainos-, musiikkivideo- tai tehostesuunnittelupuolelta, vaan ovat tv:n ja elokuvan pitkäaikaisia tarinankertojia. Cloverfieldin on tuottanut tv-guru J.J. Abrams (Alias, Lost) ja ohjannut tämän pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani Matt Reeves, joka tunnetaan myös James Grayn mestarillisen rikosdraaman The Yards (2000) toisena käsikirjoittajana ja osatuottajana.
Cloverfield on loistavaa hirviöelokuvaviihdettä, mutta myös ennen kaikkea tehokas post-9/11-kauhuelokuva. Kuten aikanaan vain alle kymmenen vuotta Hiroshiman pommituksesta julkaistu ensimmäinen Godzilla (1954), peilaa myös Cloverfield WTC:n terrori-iskujen jälkeisen nykyihmisen äärimmäistä pelkoa ja ahdistusta. Tuon pelon pukeminen valtavan mörön asuun on temppuna klassikko, joka on vain odottanut tulemistaan syyskuun 11. jälkeen.