Death Proof

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Quentin Tarantinon pidennetty pastissi eksploitaatioelokuvalle on sen ystäviä hemmotteleva leikkikenttä, jonka loppuhuipennuksen voi samalla nostaa myos toimintaelokuvan parhaisiin.

Kultaisen palmun 1994 Pulp Fictionilla voittaneen Quentin Tarantinon paluu Cannesin kilpasarjaan 13 vuoden jälkeen oli eräs festivaalin tämän vuoden odotetuimmista kohokohdista. Paluu sai ylimääräistä hehkua tiedosta, etta Tarantino toisi Croisettelle uuden elokuvansa Death Proof pidennetyn version, jota ei ole levityksessä Yhdysvalloissa. Siellä elokuva pyörii Grindhouse-otsikon alla ns. double bill -näytöksenä yhdessä Robert Rodriguezin ohjaaman elokuvan Planet Terror kanssa. Filmit on lisäksi nivottu yhteen kourallisella tulevien elokuvien valetrailereita.

Yhteiskesto esityksellä on reilusti yli kolme tuntia, mikä sai suuren osan vastaanottokyvyltään rajoittuneesta jenkkinuorisosta pysymään pois teattereista. Niinpä molemmat filmit päätettiin julkaista jatkofloppaamisen pelossa erikseen ei-englanninkielisessa maailmassa, mikä mahdollisti Tarantinon vision laajennuksen. Death Proofin pidennetyn version pituus nousee peräti 113 minuuttiin, jossa on ehdottomasti hieman liikaa. Yllättäen ylipituus ei johdu kuitenkaan lisäyksistä – kahdesta ‘kadonneesta’ kohtauksesta, jotka grindhouse-teattereiden koneenkäyttäjät ovat aikanaan napanneet omiin kokoelmiinsa alkuperäisistä keloista – vaan jo alunperinkin mukana olleesta materiaalista. Noin vartin veroisella ylipituudella vesitettynäkin Death Proof onnistuu olemaan mitä nautittavin kokemus etenkin ohjaajan pulpin ja postmodernin jälleen niin oivasti yhdistävän elokuvataiteen ystäville.

Perinteisen kolmen näytöksen sijaan kahteen osaan jaettu Death Proof kertoo nuoria tyttoja erikoisrakenteisella autollaan saalistavasta psykopaatista Stuntman Mike, jonka tulkinnassa uhkaa ja rosokulmaista karismaa tulviva Kurt Russell tekee loistotyötä. Teksasin Austiniin sijoittuvassa ykkösosassa Mike ottaa tähtäimeensä villiä bileiltaa viettävän tyttöporukan, jonka ykköskissana nähdään Sydney Tamiia Poitierin tulkitsema paikallinen dj-radiojulkkis Jungle Julia.

Illan twisti on kilpailu, jonka Julia on julistanut miespuolisille kuulijoilleen. Pääpalkinto on sylitanssi tämän parhaalta ystävältä, Vanessa Ferliton esittämältä Butterflylta, jonka lunastaakseen miehen pitää ostaa Butterflylle drinkki ja lausua samalla virheettomästi Robert Frostin runo. Ei liene yllätys, etta tanssi päätyy juuri Stuntman Miken kalmaiseen syliin. Samalla se on toinen pidennetyn version kahdesta kadonneesta kohtauksesta.

Toisessa näytöksessa verivanan Austinissa taakseen jättänyt Mike on siirtynyt Tennesseen Lebanoniin ja vaanii neljää alueella juuri kuvattavassa elokuvassa työskentelevää naista, joihin kuuluvat näyttelijätär (Mary Elizabeth Winstead), maskeeraaja (Rosario Dawson) ja kaksi stuntesiintyjää (Zoe Bell ja Tracie Thoms). Tytöt ovat vapaalla ja kohtaavat Miken ensi kertaa huoltamon pihalla, jossa tämä muun muassa härnää yhden tytön jalkapohjia niiden roikkuessa ulkona auton ikkunasta. Myös muuta uhkaavaa toimintaa sisältävä ja kesken kaiken mustavalkoiseksi menevä jakso on kokonaisuudessaan toinen ‘kadonneista’ filminpätkistä.

Ennen loppukliimaksia Tarantino kuluttaa liikaa aikaa tutun tavaramerkkinsä parissa, josta nyt muodostuu yllättäen eräs filmin harvoista rasitteista. Mukana on valitettavan paljon täysin yhdentekevää ja jopa pakotetunoloista dialogia, joka sen sijaan, että olisi aidon Tarantinon kirjoittamaa, tuntuu kuin jonkun wannabe-fanipojan raapustukselta. Myös ensimmäisessä osassa dialogijaksojen ylipituus käy hieman voimille.

Molemmat osat päättyvät uskomattomiin toimintajaksoihin, joissa Tarantino laittaa elokuvien autotakaa-ajojen ja -kolarointien esteettisen historian uusiksi – samalla brutaalilla tyylillä ja voimalla, jolla se tehtiin martial arts ja miekkataistelujaksoille Kill Bill -elokuvissa. Etenkin toisen tarinan autostuntit ovat kaiketi tajunnanräjäyttävintä mitä elokuvissa on luotu sitten William Friedkinin kädenjäljen. Suuri kiitos kuuluu etenkin tosielämän stuntnaiselle Zoe Bell, jonka suoritukset loppuosassa ovat ei vähempää kuin uskomatonta katsottavaa. Mainittakoon anekdoottina, etta Bell myös toimi Uma Thurmanin sijaisena Kill Bill -duon raisuimmissa kohtauksissa.

Death Proofin ehkä hienoin oivallus on kuitenkin sen kuvallisen tyylin ja tarinallisten voima-asetelmien dualismi. Ykkösosa todella näyttää kaikkine lisättyine printtinaarmuineen ja roskineen aidolta 70-luvun eksploitaatioslasherilta, jossa seksi ja väkivalta kulkevat rinta rinnan hienoimmalla mahdollisella rekonstruktion tajulla. Toinen osa, kuvaltaan kirkkaampi ja valoisampi, paljastuu puolestaan ihastuttavaksi oodiksi Nausta laudassa -klassikoiden kaltaisille autokulttifilmeille sekä Faster, Pussycat! Kill! Kill! -elokuvalle kumartavalle naisväkivallalle.


Aiheeseen liittyvät elokuvat