Multiversumi voi olla vaikea konsepti. Puolisen vuotta sitten julkaistu Spider-Man: No Way Home käsitteli aihetta nostalgialasein, mikä vetosi isoon yleisöön hyvin. Niin vetoaa varmasti myös tuore Marvel-ilottelu, Doctor Strange in the Multiverse of Madness, joka on paluu perinteisempään supersankarimuottiin,
Multiverse of Madness on ensisijaisesti Sam Raimin elokuva. Miekkosen tyyli näkyy elokuvasta selkeästi, eikä Raimin filmografiaan tutustunut katsoja voi olla hymyilemättä vienosti. On zoomauksia hahmojen kasvoihin, luovia siirtymiä ja totta kai kevyttä kuumottelua! Raimille tyypillistä settiä nähdään nykypäivänä harvoin, joten on ilo todistaa sitä näinkin ison budjetin elokuvan tiimellyksessä.
Elokuvan tarina alkaa siitä mihin viime vuoden Marvel-sarja WandaVision päättyi. Wandan todellisuudentaju on yhä romahtanut, eikä sarjassa nähtyä hahmojen henkistä kasvua oikein jakseta ottaa huomioon, vaan pidemmälle mietittäessä joku voisi kutsua muutamaa elokuvan pääelementtiä jopa kertaukseksi vanhasta. Ratkaisu ei sinänsä ole yllättävä, sillä popparileffojen on syytä vedota kaikenlaisiin katsojiin, riippumatta siitä, onko pankkikortti tallennettu johonkin suoratoistopalveluun.
Visuaalisesti Multiverse of Madness on leuat pudottavan huikeaa silmäiltävää. Digitaalisia efektejä on tehty isolla rahalla ja porukalla, eikä ole hetkeäkään epäselvää, että nyt katsotaan Doctor Strange -elokuvaa. Ei ainakaan efektien kantilta. Vaikka elokuva tuntuukin tohtorin omalta, on hahmo itsessään sysätty pari millimetriä sivummalle uuden kasvon, America Chavezin (huikea Xochitl Gomez!), tieltä. Hahmojen tarinat kuitenkin täydentävät toisiaan ja henkilöiden välinen kemia on ilmiselvää. Benedict Cumberbatch on toki yhä erinomainen roolissaan, joten ei hätää – myös nimikkohahmon fanit saavat osakseen hienoja hetkiä.
Kestonsa puolesta elokuva on mukavan tiivis paketti. Se kestää vain karvan yli kaksi tuntia, mikä ei ole itsestäänselvyys nykypäivän supersankari- tai edes blockbuster-elokuville. Tiiviys on lahja, sillä elokuva ei pääse tai kerkeä rönsyilemään sivuraiteille, vaan pysyy kiinni tarinassaan varsin tiukin näpein.
Etukäteen pöhinää nostattaneet kauhuelementit ovat niin ikään mukana elokuvassa, mutta mitään todellista pelottelua ei kannata kuitenkaan odottaa. Vääntyilevät kropat, kevyet hyppypelottelut ja veriset hetket karmivat varmasti eniten nuorempaa yleisöä, joten kukaan yli 12-vuotias tuskin menettää yöuniaan.
Niklas Tirkkonen