Kaikki alkaa viattomasti. Rauhallisen yliopistoprofessori Paul Matthewsin tytär kertoo unestaan, jossa isä on ollut mukana. Matthews ei näe siinä vielä mitään outoa, vaikka onkin vähän harmissaan siitä, että on vain katsonut tapahtumia sivussa, kun unen arkinen tilanne muuttuu yhtäkkiä oudoksi ja pelottavaksikin.
Sitten ihmiset koulussa ja kaupungilla alkavat katsoa häntä oudosti ja kuiskutella keskenään hänen kulkiessaan ohi. Paljastuu, että jotkut muutkin ovat nähneet professorin unissaan – jopa sellaiset, jotka eivät edes tunne häntä.
Kun vanha tuttava kirjoittaa oudosta ilmiöstä, tilanne räjähtää käsiin, sillä tietämättään hän on vieraillut valtavan ihmismäärän pääkopassa näiden nukkuessa. Ja aina hän vain tarkkailee tapahtumia tarttumatta toimintaan, oli tilanne unessa millainen tahansa. Se harmittaa professoria, vaikka hän ei voi olla mielistymättä saamaansa viraalisuosioon.
Tilanteesta kiinnostuvat myös sen potentiaalin ymmärtävät tahot: jos Matthewsilla on pääsy ison kuluttajajoukon uniin, miksei hän voisi samalla vaikka mainostaa jotain, esimerkiksi virvoitusjuomia?! Mielellään muita myötäilevä professori ei ole innostunut ajatuksesta, vaan käyttäisi mieluummin tunnettuuttaan kauan hautomaansa tietokirjaprojektiin. Samaan aikaan häntä raivostuttaa kollega, joka on tekemässä omaa julkaisua aihepiiristä, jonka Matthews kokee omakseen. Saamattomana hän vain ei ole saanut omaa projektiaan liikkeelle ja hissukkana ei ole saanut kollegaansa luopumaan aikeistaan.
Eri suuntiin miestä repivät ristiriidat muuttavat yllättäen tilannetta niin, että miljoonien ihmisten huomion kohteena oleminen ei enää olekaan niin hieno juttu. Eikä sosiaalisesti kömpelö mies käsittele sitä lainkaan itselleen suosiollisella tavalla.
Dream Scenario kaihtaa luokittelua. Se on luokiteltu kauhukomediaksi, mutta se on melko ahdas lokero tässä tapauksessa. Elokuva ei ole niinkään hauska, vaikka sen lähtökohta onkin kutkuttavan huvittava. Se muuttuu paikoin myös painajaismaiseksi Matthewsin menettäessä kontrollin elämästään, mutta ei se tunnu oikein pelottelultakaan.
Loppupuolella mieleen nousevat Michel Gondryn tieteisfantasiat. Se on hieman onneton vertailukohta, sillä Kristoffer Borgli ei aivan vielä hallitse outoa materiaaliaan yhtä hyvin kuin Gondry pari vuosikymmentä sitten. Tosin jo Dream Scenariota katsoessa on selvää, että sitä on käytännössä mahdoton viedä päätökseen täysin tyydyttävällä tavalla. Mutta matka sinne on mitä kiehtovin.
Yksi asia sentään on kiistaton: Nicolas Cage on kuin tehty professori Matthewsiksi! On helppo kuvitella, että Cage on pystynyt ammentamaan kontrollin omasta julkisuuskuvastaan menettävään hahmoon paljon omasta asemastaan mitä omituisimpien meemien sankarina vuosien varrella. Hän tekee täydellisen muotokuvan miehestä, joka ei oikein uskalla kohdata konflikteja ja ennemmin puhuu ne maton alle – niin muille kuin itselleen.
Kun mopo karkaa, hän pystyy liukumaan tunnetilasta toiseen kuin vuoden 2019 psykedelisessä Color Out of Spacessa.
Jouni Vikman